Kadonnut Ilomäki

Hollolan Lahti -lehdessä 3/2018 oli laatimani yhteenveto Länsiharjun koulun alkutaipaleesta. Jutun yhteydessä oli harvinainen valokuva (Lahden kaupungin kuva-arkisto), näkyi mm. Kullankukkula ja kadonnut Iiliäislampi. Valokuva oli otettu etelään Ilomäen rinteeltä arviolta 1920-luvulla.

Kartassa näkyy soranottopaikka, johon johtaa pistoraide. Osakartta: Lahden Kaupunkiympäristö

Mikä on Ilomäki? Lahden Paikannimistö -kirja kertoo kyseisestä mäestä seuraavaa: ”Mäki (Ilomäki), joka oli aiemmin lähes yhtä korkea kuin Radiomäki. Sittemmin mäki on madaltunut, kun siitä on ajettu hiekkaa.” Mäellä on pidetty aikoinaan juhannusjuhlia, kuten viereisellä Kullankukkulallakin. Mäkeä tai osaa Ilomäestä on kutsuttu Santamäeksi. Liekö se uudempi nimi?

Oheisessa topografisen kartan osassa näkyy hyvin miten mäkeä on käytetty soran ottoon. Iso osa mäestä on hävinnyt, muistutuksena vain jyrkkä hiekkareuna, joka sekin tulisi myöhemmin häviämään. Havaintoni mukaan (Ilo)mäestä on jäljellä Helsingintien ja Vähätalonkadun välissä oleva kohouma. Entisen mäen jyrkkyys on nykyäänkin ha vaittavissa hyvin Kullankukkulanpolun ja Rahikankadun välillä kulkevan Tanhupolun kohdalla. Tosin en tiedä, tukeeko geologia havaintojani eli onko nuo mainitsemani kohteet laskettu aiemmin Ilomäen osiksi. Silmämääräisesti asia olisi näin.

Selailtuani internetissä Finna-palvelua silmiini osui useita mielenkiintoisia kuvia Lahden ratapihalla sijaitsevista puuaumoista. Kuvat ajoittuvat vuosille 1920-25, joten se ajoittuu
samoihin aikoihin ylläolevan kartan kanssa. Yksi sarjan kuvista on otettu Selänmäeltä Ilomäen suuntaan. Siinä olevat puuaumat ovat kuvan edustalla pääosassa, mutta niiden takana avautuu mielenkiintoinen maisema, kovin erilainen kuin mitä se on nykyään. Rautatietä ylittävää maantiesiltaa ei tuolloin ollut vaan paikalla oli tasoylikäytävä. Tie kulki etelään mäkeä ylös nykyistä Vähätalonkatua pitkin. Kuvan perusteella mäkihän on ollut nykyisen Helsingintien kohdalla hyvin jyrkkä. Tuolloin kadun nimi oli Hennalankatu, joka kulki Mytäjäisistä kasarmille.

Starkin alue vuonna 2009 (Kuva: Sauli Hirvonen)
Starkin alue vuonna 2019 kun rakennukset on purettu (Kuva: Sauli Hirvonen)

Lahdesta suoraan Helsinkiin johtanut maantie valmistui vuonna 1955 ja samalla valmistui radan ylittävä silta. Sittemmin sitä kutsuttiin Starkin sillaksi, viereisen Starckjohannin varaston mukaan. Ylemmästä kuvasta löytyy rautatien lisäksi muutakin tuttua. Oikealla radan kaarteessa on ratavartijantupa, joka on yhä nykyäänkin samalla paikalla. Molemmissa kuvissa alueen täyttää hiekka, tosin alemmassa kuvassa ta-
saisena kenttänä. Kuvien ottamisen välissä on tapahtunut paljon: Mäki on kadonnut, teollinen toiminta on loppunut ja teollisuus- ja varastorakennukset ovat purettu. Länsiharjun koulu näkyy entisen mäen takana. Alueelle nousee uusia taloja sadoil-
le asukkaille. Alueen nimeksi tulee Vahva-Jussi, Starckjohannin perustajan mukaan.

Artikkeli on julkaistu Hollolan Lahti -lehdessä 2/2019

Sietikka – Lähiluontokohde

Lahden Koiskalassa metsän siimeksessä, kiven heiton päässä Villähteelle vievältä Koiskalantieltä sijaitsee suppalampi Sietikka. Paikoin tiheän metsän lomasta on nähtävissä syvällä supan pohjalla kimmeltävä lammen vesi. Alueen puusto on valtaosin havupuuta, mutta silmiinpistävästi joukossa on jyhkeitä lehtikuusia sekä paljon eri ikäisiä tammia.

Puuston monimuotoisuus kielii siitä, että paikalla on rampattu vuosien saatossa lukuisia kertoja. Koiskalan kartanon väellä lienee ollut paikalle enemmänkin käyttöä sekä matkalaisilla ennen heitä. Länsireunalta löytyy kivistä koottu kehä, ns. käräjäkivet. Lampi ympäristöineen sisältää monenmoista mielekästä nähtävää suokasveista alkaen.


Luonnontilaiset lähellä kaupunkia olevat luontokohteet ovat harvassa, toivottavasti Sietikka saa jatkossakin pitää ”koskemattomuutensa”. Suosittelen tarpomaan paljain jaloin lammen pohjoispäässä lämpöisenä heinäkuisena päivänä ja ihastella kihokkeja. Likempänä syksyä voi nauttia suopursujen tuoksusta ja bongailla vaikkapa lakkoja.



Lammesta voi löytää myös ahventa ja jopa haukiakin on havaittu.

Kampusraitti Niemessä – 2-osainen

KAMPUSRAITTI AVAUTUU

Marraskuussa kirjoitin Lahen Lehessä uuden NiemiCampuksen avoimista ovista, jossa kävin piipahtamassa. Hiljattain kävin myös tutustumassa Mukkulanradan ympäristöön ja uuteen, juuri avattuun kampusraittiin.

Mukkulan ratapiha vuonna 2006. Vasemmalla oleva raide käytössä puunlastaukseen ja keskellä pystyyn lahoava koppi. Taustalla Iskun tehdas vielä alkuperäisessä ulkoasussa.

Tehdasrakennuksen saneerauksen yhteydessä myös tehtaan laiturin raide purettiin. Vaihde oli purettu jo tosin muutama vuotta aikaisemmin, kuin myös levytehtaalle vieneen raiteen vaihde. Ennen saaneerausta joissain havainnekuvissa rakennuksesta lähtee lasinen kävelysilta, joka ylittäisi rautatien. Ainakaan tässä vaiheessa sellaista ei ole rakennettu. En tiedä onko sellaista tulossa myöhemminkään. Mukkulankadun tasoristeykseen on mitä ilmeisemmin kohdistumassa Liikenneviraston teetättämiä turvallisuustoimenpiteitä. Jäädään odottelemaan minkälaisia.

Samassa yhteydessä Mukkulan ratapihan pohjoispuolelle rakennettiin Niemen yrityspuiston ja NiemiCampuksen yhdistävä kevyenliikenteen väylä. Raitin tieltä purettiin yksi läpiajettava raide, josta oli pisto päätepuskimeen. Jokunen vuosi sitten tällä raiteella lastattiin autonrenkaita venäläisvaunuun. Mukkulassa on useina vuosina lastattu puuta (katso ylempi kuva), joskin se on ollut satunnaista. Raiteen purun yhteydessä vanha vaihdekoppi sai myös lähteä.
Lisää Mukkulanradan liikenteestä.

Kampusraitin miljöötä marraskuussa 2018. Kiskot ja taustalla vanerista ja betonista valmistettuja erimuotoisia penkkejä.

Raitin miljöö on saanut vaikutteita rautateistä. Raitilla on kolmet raiteet, jotka noudattelevat oikeita rautateitä. Kiskot ovat kiinnitetty betonilaattoihin. Mittaa ei mukaan tullut, mutta silmämääräisesti näiden ympäristötaideteosten raideleveys on n. metri.
Raitilla on paljon istumapaikkoja, materiaalina on käytetty vaneria, metallia ja betonia.

KAMPUSRAITIN VAIKUTUKSIA

Kirjoitin joulukuussa 2018 Lahden Niemeen avatusta Kampusraitista, joka rakennettiin Mukkulan ratapihan pohjoispuolelle yhdistämään Niemen yrityspuiston ja LAMK:n NiemiCampuksen. Pyöräteistä olen kirjoittanut mm. täällä ja täällä. Jälkimmäisen linkin jutussa Pyörällä päästään Lahdessa osa 2 (24.6.2016) kirjoitin seuraavaa:

Lahden rundi?

Eli pyörällä Lahden ympäri? Kuten jo ensimmäisessä osassa totesin, Lahden kaupunkihan on hyvin mäkinen, mikä tietysti tekee siitä pyöräilijän näkökulmasta mielenkiintoisen ja ajoittain haastellisen.
Ajatuksena olisi jatkaa pyörätietä Niemestä Mukkulanradan vartta aina Myllypohjaan asti ja sieltä Tonttilan kautta pääradanvarteen ja Askon alueelle. Nythän Niemestä Myllypohjan itä-länsisuuntainen poikittaisliikenne (kevyt) on suhteellisen huonolla tolalla ja epäyhtenäinen.
Tällaisellä väylällä lahtelaisivat saisivat oman baanan eli lahtelaisittain rundin. Rundilla ei olisi juurikaan nousuja ja sen varrelle sijoittuvat Niemen kampusalue, Vipusenkadun koulutuskeskus sekä satoja teollisuustyöpaikkoja. Rundi ei siis olisi itsetarkoitus vaan se yhdistäisi rautatieaseman seudun ja radanvarren ’pohjoisen’ opiskelu- ja työpaikat.
Näin Lahti saisi ympyräradan pyöräilijöiden käyttöön.

Mukkulan rata Vanhantien sillalta kuvattuna Iskun tehtaiden suuntaan syksyllä 2018. Radan vieressä kulkee polku. (Sauli Hirvonen)

Nyt kun raitti on virallisesti ollut auki tammikuusta asti, voisin hieman tehdä yhteenvetoa havainnoistani.

Mukkulan rataa Verstaskadun tasoristeyksestä itään päin. (Kuva Sauli Hirvonen)

Nykyinen työpaikkani on (muutaman vuoden tauon jälkeen) Mukkulanradan varrella. Tammikuusta lähtien olen sivusta seurannut raitin valmistumisen vaikutuksia lähinnä Mukkulankadulta itään päin. Olenkin ollut havaitsevani kasvavaa liikehdintää Mukkulan radalla, kun vertaan sitä muutaman vuden takaiseen. Vaikka junia liikkuu vain muutamana kertana viikossa, on riski onnettomuuteen, erityisesti siksi, että ihmiset tuntuvat liikkuvan radalla varsin huolettomasti. Rataa käytetään pyörätienä, lenkkeilypolkuna (monesti kuulokkeet korvilla) ja koirien ulkoiluttamiseen. Kuten kirjoitin em. sitaatissa, toivottavasti kaupungilla on suunnitelmia jatkaa kevyen liikeenteen väylää itään päin. Ainakin tämän rajallisen kokemukseni mukaan ilmeisesti tarvetta on.

Jatkuuko raitti tulevaisuudessa Niemenkadun yli rantaan? Kuva on syksyltä 2018. (Sauli Hirvonen)

Lisäksi kun Niemen uusi asuinalue valmistuu, lienee selvää (?), että kaupunki jatkaa Kampusraittia Niemenkadun yli rantaan. Itsekin välillä toki tykkään kulkea rannan kautta Niemeen ja siitä Mukkulankadulle. Ehkä tulevaisuudessa tämä reitti on selkeästi yhtenäinen koko matkaltaan.

Lähiöravintolakierros

Kesäillat ovat otollisia hetkiä pyöräretkille. Pelkäksi pyöräilyksi eräs torstai-ilta ei jäänyt, sillä ajatuksena oli myös nauttia muutama olut. Kesällä tuntuu olevan hieman enemmän aikaa kirjoitella, joten miksei siis jakaisi (tyhjyyttä kumisevia) seikkailuja muillekin. Seuraavana siis Etelä-Lahteen suuntautuva reissutarina.

Anttilanmäen baari

1. Anttilanmäen baari

Ensimmäinen rasti oli Kerintiellä sijaitseva Anttilanmäen baari. Vierailu täällä oli ensimmäinen sitten vuoden 2007, kun järjestimme silloisen levy-yhtiömme kanssa
Testicals-bändin levynjulkaisukeikan. En muista ainakaan että paikka olisi juurikaan muuttunut niistä ajoista.
Baari sijaitsee 50-luvulla valmistuneessa rintamiestalon yksikerroksisessa siipirakennuksessa, jota on ilmeisesti jatkettu useampaan kertaan? Sisustus oli hyvin 80-90-luvun tyylinen. Vessat olivat hyvin saavutettavissa. Tiskin takana asiakkaita ilahdutti iso koira, joka tosin ei korvaansa letkauttanut. Onneksi.
Baarin terassi oli kotikutoinen, kuin mikä tahansa omakotitalon sekalaisin puutarhakalustein varustettu terassi. Aurinko ei sille paikalle paistanut puuston ja rakennusten ansiosta. Lisäksi oli mahdollista pitää sadetta valokatteen alla. Ainoa kostea oli paita ja tuoppi.
Baari sulkeutui klo 21.

Laune Baari

2. Laune Baari

Anttilanmäeltä matka jatkui Launeelle Laune Baariin. Rakennus on tyylikäs 50-luvulla valmistunut alunperin kirjasto- ja pankkirakennus (kuvalinkki). Olinpa joskus asioinut rakennuksen pankkikonttorissa, ja aikoinaan nykyisen pubin kohdalla oli myös urheiluliike. Pankin tiloissa oli myös myöhemmin nyt jo lopettanut kioski ja sittemmin kirjastokin muutti entisen Lähteen koulun tiloihin. Launeenkadulla ihastelimme pummppuasemaa sekä harmittelimme vanhan rakennuskannan harvenemista. Sitä on aikoinaan riittänyt, onhan Launeenkatu (iki)vanha Lahden ”sisääntuloväylä”.

Baari oli sisältä ikään kuin kaksiosainen, etuosassa ravintolapaikat, sitten tiski ja sen takana mahdollisuus biljardin peluulle. Vessat löytyivät alakerrasta.
Baarin terassilla oli iso aurinkovarjo, mutta se ei estänyt aurinkoa paistamasta suoraan silmiin. Käänsin selän auringolle, ja ei mennyt kauaakaan, kun siirtyi
Mahdollista sadetta oli mahdollista pidellä rakennuksen lipan alla.
Baari sulkeutui klo 21.

Sitten oli suuntana Keijutie, jota matkasimme Mustanmäentietä pitkin ja keskustelimme vanhoista kaupparakennuksista, joita on mm. Ali-Juhakkalankadun ja Mustanmäentien risteyksessä. Jälkimmäisen nimen alkuperä ei ole tiedossa, mutta Marjukka Laapotti (Lahden paikannimistö) arvelee sen liittyvän Liipolankallioon tai Salinkallioon.

Keiju Pubi (ravintola)

3. Ravintola Keiju

Keskellä asutusaluetta Keijutien varrella punatiilisessä rakennuksessa sijaitsee Keiju Pubi. Rakennus on valmistunut joskus 1960- tai 70-luvulla. Tässä paikassa tuli käytyä jo 1980-luvulla, ei tosin alkoholiostoksilla. Paikka on nykyään Ravintola Keiju -nimellä vaikka kansanomaisesti paikkaa taidetaan kutsua Keiju Pubiksi. Kun Hennalan Shellin vieressä ollut Pieni Talo Preerialla -ravintola loppui rakennukseen purkuun, huhujen mukaan asiakkaat siirtyivät Keiju Pubiin ja Tappara Baariin.
Ainakin sisustus oli ravintolamainen ja siisti. Keittiön vuoksi sisällä oli kuuma. Terassi oli sen verran täynnä, ettemme sinne tungeksineet. Keijussa olikin vilkkain ilta niissä kohteissa joissa vierailimme.
Terassi oli valokate sateensuojaksi, edessä tosin oli autopaikat. Sisällä oli myös biljardipöytä, jota emme pelanneet. Baari sulkeutui klo 23.

Tirra
Olihan eteläisessä Lahdessa muitakin kuppiloita, mutta Keijun jälkeen suuntasimme keskustaan, sillä kello oli jo sen verran, että osa oli jo menossa kiinni. Ensimmäinen ravintola oli etelästä saavuttaessa olikin ravintola Tirra. Ei varsinaisesti lähikuppila, mutta jotain samaa henkeä kuitenkin. Sanomattakin on selvää, että se on tullut vuosien saatossa tutuksi, vaikken ole siellä ole hetkeen käynytkään. Mielenkiintoista oli tarkistaa paikka torstai-iltana. Saavuimme sen verran myöhään, että valitettavasti terassia oltiin jo sulkemassa, joten jäimme sisälle. Ilta Tirrassa sujuikin flipperin parissa. Saimme olla lähes rauhassa, asiakkaita ei juurikaan ollut. Tirralle onkin ilmaantunut kilpailijoita sellaisista kansankuppiloista kuten Las Palmas ja Hilma. Toki Tirrankin profiili on muuttunut omistajanvaihdoksen jälkeen.
Mainittakoon että Loviisankatu 8 on julkaistu kirja, jossa isossa roolissa on toki myös Ravintola Tirra. Lukusuositus vaikken kirjaa ole vielä nähnytkään.

Matka jatkui tästä, mutta se onkin toinen tarina.

Lähiseutumatkailua (2-osainen)

Kesäretki 2019 – osa 1/2: Nastola 

Kevyehkö kesäretki suuntautui eräänä sunnuntaina (14.7.) Nastolaan. Tällä kertaa ei tosin Uuteenkylään, kuten monesti aikaisemmin. Olen asunut joskus aikoinaan siellä muutaman vuoden ja eräästä Uudenkylän vierailusta olen kirjoittanut vuonna 2017. Nyt matka suuntautui Nastolaan ja tarkemmin Nastolan kirkonkylään, joka on kunnan entinen hallinnollinen keskus.

Matka alkoi Lahden rautatieasemalta eli matkakeskuksesta, johon saavuin hyvissä ajoin ennen junan lähtöä. Pyöräni jätin asemalle, josta noukkisen sen matkan päätteeksi. Aikainen saapuminen oli harkittua, sillä saisin muutaman kuvan aseman ympäristöstä, joka on parhaillaan muutostöiden alla. Postin talo ja tullirakennukset ovat purettu ja alueelle – Mannerheimintien molemmin puolin – nousee lähivuosina uusia rakennuksia.

Aseman vieressä ollut postitalo on purettu.

VR:n lippuautomaatit olivat pimeänä, mutta vastaan kävelleet junankuljettaja ja konduktööri neuvoivat R-kioskille, josta sain ostettu 3 euron hintaisen lipun Nastolaan. Junana oli Sm2, joita on vielä jonkin aikaa käytössä, ennen niiden liikenteestä poistamista ja romuttamista. Jo nyt näillä junilla matkustettaessa on koettavissa jonkinasteista nostalgiaa.

Sm2 Lahden asemalla.

Kymmenen minuutin matkan jälkeen hyppäsin (astuin) junasta Nastolan aseman laiturille. Räpsin muutaman kuvan asemanseudusta. Eräs havaintoni oli mm. se, että pohjoispuolen paikoitusalue näyttää olevan paikallisen nuorison suosiossa, ainakin ”poltetun kumin” määrän perusteella.
Matka jatkui Pysäkkitietä pitkin matka jatkui Nastolan kirkon suuntaan. Matkan varrella oli teollisuutta ja olipa entinen kauppa näyteikkuinoineen. Sellaisia näkyi erityisesti Villähteellä.

Vanha kauppa Pysäkkitiellä.

Ennen kunnantalolle menoa, katselin kirkonkylässä ympärilleni. Eri-ikäisiä kerrostaloja, joiden katutasossa oli liiketiloja. Kirkon likellä oli (vielä) puutaloja. Hieman syrjemmässä on muutakin nähtävää kuten Taidekeskus Taarasti, Matinpalomuseo ja kotiseutumuseo. Näihin kohteisiin en tällä kertaa suunnannut.

Kun antoi katseensa viipyä alueella, huomasi sen olevan tavallaan oikein idyllinen, seesteinen ja kerroksellinen. Alueen rakennuskanta muodostunut ajansaatossa, jonka sydän on ollut tietenkin kirkko vuodesta 1804 lähtien.

Piipahdin paikallisessa ravintolassa nauttimassa kahvit, jonka jälkeen kävin Nastolan komeassa kirkossa. Se oli tosin huputettu; se saa uuden maalipinnan kesän aikana. Kävin sisälläkin. Ensimmäisen kerran Nastolan kirkossa tuli käytyä muutama vuosi sitten Lahden seudun oppaiden järjestämässä Nastola-kierroksella.

Nastolan kirkko.

Kirkon jälkeen olikin vuorossa varsinainen kohde eli Nastolan entinen kunnantalo, joka jäi tyhjilleen vuoden 2016 kuntaliitoksen vuoksi. Nastola-seuran toimesta rakennus on herännyt tänä kesänä uuteen eloon kulttuurille (ESS 17.1.2019). Kunnantalon kesän ohjelmisto on nähtävillä täällä.

Entinen kunnantalo.

Sunnuntai-iltapäivän ohjelmaan kuului musiikkiesitys ja Matti Oijalan esitelmä Nastolan paikannimistöstä, joka oli matkan varsinainen tarkoitus.
Ennen esitelmää tutustuin tiloissa olevaan taidenäyttelyyn. Moniin rakennuksen huoneisiin oli ripustettu erilaista ja eritasoista kuvataidetta, josta erityisesti jäi mieleen Sami Funken valokuvanäyttely. Näyttely sisälsi runsaasti tyylikkäitä kuvia autioista ja rapistuvista rakennuksista. Taiteilijaesittelyssä hänestä kerrotaan seuraavaa:
”Hevonen oli Beethovenin aikana merkki vauraudesta ja asemasta ja sellainen piti myös säveltäjän saada, vaikkei mikään hevosmies ollutkaan. Koska hevonen kaikessa komeudessaan jäi hoitamatta ja ruokkimatta, se ennen pitkää sairastui ja kuoli.
Sami Funken kuvasarja hoitamattomista, aikansa komeista ja merkittävistäkin rakennuksista kuvaa tämän päivän Beethoovenin hevosta. Upeat rakennukset tyhjenevät, ne hylätään ja jätetään hoitamatta. Sitten koittaa päivä, jolloin niille ei enää voi tehdä mitään, ne kuolevat ja katoavat vähitellen luonnon valtaamina tai nopeasti moukaroituna tiilikasoiksi. Viiltävän kauniit kuvat herättävät tunteita, välinpitämättömyys raivostuttaa, mutta pysähtyneisyys vanhojen rapistuneiden talojen pihoissa tyynnyttää.”

Arkkitehti Matti Oijalan esitelmä “Nastolan vanhat paikannimet kertovat” kiinnosti sen verran paljon, että entinen valtuustosali oli väkeä täynnä ja vähän enemmänkin.
Oijalahan on tutkinut vanhojen paikannimien alkuperiä, aihe on kiinnostava, mutta myös haastava. Nimistön selvittäminen vaatii historian ja etymologian tuntemusta sekä tietysti oman paikkakunnan ominaispiirteiden tunnistamista.

Matti Oijalan esitelmä.

Monesti sanojen alkuperä voidaan vain pitää oletuksina ja nimistön tutkimus on myös
todennäisyyksien arviointia, toisiaan spekulaatioita, jopa arvailua. Oijalan mielenkiintoista esitystä oli miellyttävä kuulla. Yhteenvetona, että Nastolan paikannimistössä on vaikutteita idästä ja lännestä.

Tulevia muita mielenkiintoisia tilaisuuksia ovat 28.7. “Rakennetun ympäristön historiasta Nastolan kirkonseudulla” -esitelmä (arkkitehti Erkki Aarti kertoo) sekä 8.8. “Tyhjenevät tilat ja niiden uusi elämä” -dialoginen paneeli. Keskustelemassa kaupunginjohtaja Pekka Timonen, hallituksen pj. Jorma Ollila, tj. ja rock-ikoni Sipe Santapukki, Arkkitehtiliitto SAFAn pj. Henna Helander ja nastolalaislähtöinen arkkitehti Erkko Aarti. Keskustelun vetää yrittäjä ja konsultti, nastolalaistaustainen Jarkko Lehtopelto.

Esitelmän jälkeen kävelin linja-autopysäkille, ja ajoitus oli hyvä, sillä jo bussi numero 4 otti meidät matkustajat kyytiin kirkon edestä. Hinta oli 4,70 euroa ja matkakin kesti kauemmin kuin junalla. Mutta mikäs siinä oli katsellessa nauhataajaman maisemia.

Kesäretki 2019 – osa 2/2: Järvelä

Lähtö Lahden aseman raiteelta 4. Junaa odotellassa oli hyvää aikaa ”räpsiä” kuvia.

Kesän retkeilyt jatkuivat seuraavana maanantaina (15.7.) sunnuntaisen Nastola-matkan jälkeen. Tällä kertaa suuntasin taajamajunalla toiseen suuntaan eli Järvelään. Matka sinne kestää 17 min ja hinta on vain 2,30 suuntaansa. Sopiva kohde ja erityisen siitä tekee aseman seutu. Asema kuuluu Järvelän taajamaan, joka siis sijaitsee Kärkölän kunnassa. (Tässä vaiheessa huomio, että olen Järvelästä kirjoittanut aiemminkin, mutta
en ehkä muista missä julkaisin sen. Linkitän sen toki kun löydän sen).

Järvelässä sijaitsee Koskisen Oy:n puutuoteteollisuuteen keskittyvä tehdas. Puuta sinne kuljetetaan mm. junalla Venäjältä. Palaan siihen tuonnempana. Mielenkiintoiseksi Järvelän ratapihan tekee ylipäänsä sen kokonaisuus ja niistä erityisesti teollisuuden vielä käytössä olevat sivuraiteet. Lahti-Riihimäki -radalla sivuraiteet ovat käyneet vähiin. Asemarakennus on ollut jo tovin yksityisessä omistuksessa. Talon tuiman oloinen vahtikoira otti nytkin matkustajat vastaan. Onneksi aidan toisen puolen. Tein yleissilmäyksen asemalla ja siitä astelin – en lähimpään – vaan toiseksi lähimpään ravintolaan. Nautiskelin täyteläisen oluen ja somettelin puhelimelle. Olut oli varsinainen matkan tarkoitus, mutta koska paluujunaan oli aikaan reilusti, käyskentelin takaisin asemalle.

Raakapuuvaunuja. Molemmat pistoraiteet ovat saaneet uusia pölkkyjä ja uutta sepeliä. Takana vasemmalla Järvelän rautatieasemarakennus.

Kuten jo aiemmin hehkutin, ratapiha on kiinnostava, onhan siinä vielä neljä läpiajattevaa raidetta, joista kolme on sähköistetty. Neljännellä raiteella ilmeisesti lastataan sepeliä. Koskisen Oy:n käytössä ovat kaksi sivuraidetta, joista toinen on aiemmin mennyt meijerille ja toinen kiersi aikoinaan Hähkäjärven toisen puolen. Nyt se päättyi muutaman sadan metrin päähän vaihteesta. Toisella raiteella oli toistakymmentä venäläistä raakapuuvaunua, joista suurin osa oli tyhjätty. Molempia raiteita on kunnostettu, ts. vaihdettu pölkkyjä ja lisätty tukevuutta sepelillä.

G-juna Riihimäelle.

Mukava piipahtaminen naapuriin, sääkin suosi. Retkeen kului noin kaksi tuntia.

Alunperin matkailusarja piti olla kolmiosainen, mutta kesäflunssan takia typistyi kahteen osaan.

LW-kanavalle lisää videoita

Lahtiwoodin YouTube-kanavalle lisätään kesän aikana Lahteen liittyviä videoita. Osa niistä on jo julkaistu muilla kanavilla, tarkoituksena on keskittää Lahti-aiheisia videoita samalle kanavalle.
Työn alla on myös uutta materiaalia LAPD-podcastien muodossa.

Kanavalle pääsee tästä.

Jos haluat oman Lahti-videosi kanavalle, tarjoa sitä osoitteeseen info[at]lahtiwood.com.

Iiliäinen – kadonnut lampi

Lahdessa on paljon pikku lampia ja suppia, osa jo kadonnut, joista mainittakoon mm. nykyisen jäähallin kohdin ollut lampi sekä Sopenkorvessa ollut Pörssinpassi. Alueen tunnetuimpia vesistöjä lienevät Mytäjäinen ja Häränsilmä.

Näin entisenä etelälahtelaisena yksi kiinnostava kohde on Länsiharjun koulun vieressä sijainnut, jo nyt kadonnut Iiliäislampi, josta on virallista tietoa niukalti. Lampi oli ilmeisesti syvä ja sen pinta-alaksi on mainittu 4000 neliömetriä. Lopulta suo ja lampi kuivatettiin ja täytettiin. Lahden Paikannimistö kertoo, että lampi olisi täytetty ennen koulun rakentamista: “ Illiäinen/Iiliäispassi, Kullankukkulanlampi. Entinen suurehko ja syvä lampi, jossa oli iiliäismatoja. Lampi täytettiin v. 1928 ja paikalle rakennettiin myöhemmin Länsiharjun koulu.” Ehkä vain osa lammesta täytettiin, sillä lähes umpeenkasvanut lampi oli vielä 1930-luvulla olemassa, sillloin kun koulu oli jo aloittanut toimintansa. Lampea muistelee kaksi koululaista Länsiharjun koulu 125 vuotta -kirjassa, joista alla poimintoja.
Jossain muistitiedoissa mainittiin, että lopullisesti lampi katosi 1950-luvun aikana.

Lampi näkyy kuvan keskellä. Osasuurennos kartasta 1898-1903. (Kartta Lahden kaupunki, kaupunkiympäristö)

Itselläni on lampeen liittyviä muistikuvia 1980-luvulta. Tuolloin lampea ei siis enää ollut, mutta rannan muodot olivat selvästi nähtävissä, osittain vielä tänäänkin. Lammen paikalla oli tuolloin ruohittunut hiekkakenttä, joka toimi meidän koululaisten pelikenttänä. Sittemmin kenttäkin on hävinnyt uudisrakennusten tieltä.

Aino Marola: Hytkyttelyä suopassissa

“Vanhan koulun lähellä oli suopassi. Siellä mulittiin. Siinä suonsilmäkkeessä oli mukava hytkytellä, kun se antoi perää. Siellä oli ihan avovettäkin. Meillä oli ihan sellainen tapa, että opettaja huusi meille monta kertaa: ’Tulkaa jo pois sieltä!’ Kun kastui, liitutaulun takana oli uuni, missä sai vaatteita kuivatella. Taulut oli silloin sellaisia liikuteltavia.

Pihalla oli opettajien kiusaksi toinenkin ongelma. Se viehätti kyllä meitä oppilaita, sillä suolla oli syksyisin karpaloita. Kun suo talvella jäätyi, sinne tehtiin luistinrata. Joskus hakattiin jäähän avanto ja laitettiin siihen lepän ranka. Sitä sitten pyöritettiin ja sieltä tuli ruohoja ja ruuttanoita.” (Länsiharjun koulu 125 vuotta, s. 31)

Pentti Heino: Iiliäispassi ja napakelkka

“Koulun piha rajoittui Iiliäislampeen ja sen ympärillä olevaan suohon, jonka jokainen tiesi sellaiseksi, että sinne uppoaa. Todennäköisesti suo oli ollut aiemmin lampea, joka oli hiljalleen maatunut umpeen reunoiltaan. Olihan se aikamoinen lätäkkö silloinkin. Talvellakin lammella oli touhua. Sinne oli rakennettu napakelkka. Siihen lammen jäähän pystytettiin tolppa, jossa oli 4-5 metriä pitkä aisa, jonka päähän pantiin mahakelkka. Sitten toiset työnsivät kelkkaa ympäri ja toiset olivat kyydissä. Se oli sellainen harrastus, mitä ei harrastettu paljonkaan välitunnilla. Kun koulu oli päättynyt, niin reput heitettiin hankeen ja sinne mentiin leikkimään.”
Pentti Heino kertoo myös, että Kullankukkula toimi hyppyrimäkiharrastuksissa: ”Ihan Kullankukkulan huipulta otettiin vauhtia ja Iiliäislammen jäälle se sitten pysähtyi.” (Länsiharjun koulu 125 vuotta, s. 45)

Sauli Hirvonen:

“Omana kouluaikana 1980-luvun puolivälin jälkeen lammen paikalla oli ruohottunut hiekkakenttä, jossa mm. pelasimme jalkapalloa välitunnilla. Sittemmin kentälle on rakennettu koulun lisärakennuksia, viimeimpänä liikuntahalli. Omana kouluaikani kentän nousevat reunat eli entiset rantatörmät olivat vielä selkeästi nähtävillä. Kullankukkulan puoleinen törmä on vielä tänäpäivänäkin selkeästi nähtävissä, muut ovat hävinneet rakentamiseen liittyvissä maansiirtotöissä.

Koulun ympärillä oli ränsistyneitä puutaloja, joissa asui paljon ns. laitapuolen porukkaa. Autiotaloissa me pojat kävimme tekemässä kepposiamme. Viimeiset talot on taidettu purkaa viimeistään 1980-90-lukujen taitteessa.

Muistan myös aikoinaan kuulleeni sellaisen tarinan, että suosta oli joskus aikoinaan nostettu naisen ruumis. En muista keneltä kuulin moisen huhun, ja ehkä se oli kerrottu vain pelottelumielessä. Se toi kuitenkin oman jännityksensä, olihan ympäristössä vielä tuolloin purkua odottavia vanhoja autiorakennuksia.”  

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 2/2018.

Lähteet:
Länsiharjun koulu 125 vuotta (1996)
Lahden Paikannimistö (1994)

Kevätpäivän sahaus

Pääsin pitkästä aikaa osallistumaan Pro Puun perinteikkääseen Kevätpäivän sahaus -tapahtumaan. Muutama vuosi tässä pääsi jo vierähtämään ettei tuollaisen tuoreen vasta sahatun puun tuoksua ollutkaan päässyt haistelemaan. Tänä vuonna vannesahan oli paikalle kiskonut Helsingistä AAA-sahakone. Aamusta jo oli aistittavissa hyvät sahauskelit, pikku pakkasta, mutta aurinkoista. Päivän mittaan lämpötilakin nousi plussan puolelle selkeästi ja aurinkoa riitti, mitä parhain ilma viettää aikaa ulkosalla. Näytösluonteinen tapahtuma keräsi paikalle satunnaisten ohikulkijoiden lisäksi Salpauksen opiskelijaryhmän.

Sahattavana oli mäntyä, vaahteraa sekä visakoivua. Visaa ei sahaushommiin ole juuri päätynyt, mutta nyt kun on käynnissä Visa-hanke, niin Luke järjesti meille muutamia runkoja sahattavaksi. Osa visatukeista lähtee viilutettavaksi. Visa-hankkeessa päämääränä olisi visan brändäyksen lisäksi löytää sille enemmän käyttöä, eritoten visakkojen harventamisesta saatavalle ns. vähempiarvoiselle visalle pitäisi löytää sijoituskohteita. Visan kasvattajien metsistä alkaa lähivuosien kuluessa tulla korjuukokoista runkoa ja tuolle arvopuullemme kaipailtaisiin kovasti tuoreita käyttökohteita. Visakoivu ulkonäkönsä lisäksi eroaa tavallisesta koivusta puuaineksensa ominaisuuksien puolesta oleellisesti. Visa kasvaa hitaammin ja syheröisesti, puuaines onkin tavallaan sitkeämpää ja tiviimpää, mutta taas huomattavasti ikävämpää esimerkiksi höylätä kuin suorasyiset puuainekset. Visasta voisi todeta, että kauneudella on hintansa.

Ei pidä väheksyä muitakaan puistojemme ja pihojemme puita, niistä löytyy vallan kauniita syykuvioita ja värejä. Kuvan vaahterassa sydänpuuhun on tullut jonkin asteista kovalahoa, tumman ruskean ja harmaan kautta erilaisiin vihreän sävyihin ja läskissä paikoin jopa lähes lumenvalkeaa puuainesta. Vaahtera mielletään puuaineena yleensä todella vaaleaksi, mutta jos omia tekemisiäni vilkuilee taaksepäin, niin kun on saanut näiden piha- ja puistopuiden kanssa touhuta, on värimaailma ollut erittäin rikas ja kylläinen.

LW-kanava avattu

Lahtiwoodin oma YouTube-kanava on avattu.

Kanavalla jatkaa syksyllä 2018 aloittanut LAPD-ohjelma. Viiden aiemmin julkaistun jakson lisäksi tekeillä on kaksi uutta jaksoa, jotka ovat kuunneltavissa kuluvana keväänä.

Lisäksi Lahden paikat -nimellä julkaistaan aiemmin julkaistuja lyhytdokumentteja.

Muuta sisältöä lisätään kanavalle kevään ja kesän aikana. Lisätietoja linkistä.

Dioraaman päivitystä 

Olen elämäni aikana saanut valmiiksi kaksi pienoisrautatiedioraamaa. Ennen niitä oli tosin kaikenlaisia kokeiluja, ja kolmannen aloitin viime vuonna. Lisäksi olen suunnitellut suurempaa ratasoikiomaisemaa, mutta se on jäänyt pääosin vain suunnittelun asteelle. Tilanpuutteen vuoksi projekti ei ole edennyt.

Tämän ensimmäisen pienoisrautatien aloitin joskus 17-18-vuotiaana, ja tein sen aikoinaanvanhaan kaiutin tasoon. Tasolle ei tuolloin ollut käyttöä, joten otin sen omiin tarkoituksiin. Dioraamalla on ikää jo yli 20 vuotta, joten ei ihme, että sitä joutuu tai saa välillä hieman päivitellä parempaan kuosiin. No, jätin siis uudemmat mallit hetkeksi rauhaan, sillä päätin korjata nuo kaksi vanhempaa.

Saksalaistyyppinen maisema syntyi lähinnä käytännön syistä. Suurin osa pienoisrautatietarvikkeista on saksalaisvalmisteisia, joten luonollisesti maisemakin sijoittuneen jonnekin itäiseen Saksaan päin. Sillä ei ole varsinaisesti mitään oikeaa esikuvaa, vaan se syntyi aikoinaan lähinnä ”fiilispohjalta.

Reilussa 20 vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon ja välillä oli aikoja, jolloin en ollut missään tekemisessä pienoisrautateiden kanssa. Hyvin dioraamani ovat silti kestäneet aikaa, ainakin omasta mielestäni. Taidotkin ovat hieman ajan kuluessa karttuneet, onhan tarjolla paljon ohjeistusta ja neuvoja, erityisesti YouTubessa. Instagammistakin saa paljon hyviä vinkkejä.

Rakentamaan oppii tietenkin itse kokeilemalla. Olen tyytyväinen omaan kädenjälkeeni, mutta pyrin siihen että seuraava on sitten parempi. Muuten menee (taas) pensselit santaan.

Alla muutamia kuvia.


Seuraavaksi otan työn alle toisen dioraamani, joka sijoittunee jonnekin päin Yhdysvaltoja. Raportoin sen restauroimisesta sitten myöhemmin.