Paskurinoja

Kevään ja kesän aikana olen seurannut ohiajaessani työmatkani varrella sijainutta työmaata Ajokadun ja Launeen Citymarketin välisellä alueella. Paikalla on pyörinyt monenlaista maansiirtokonetta. Hiljattain koneet olivat hävinneet.
Eräs kaunis sunnuntaipäivä päätin käydä katselemassa tarkemmin työn tuloksia. Ja oikein hyvältähän se näytti. Uomaa oli avattu ja reunoille aseteltu kiviä ja istutuksia. Tällainen vesialueiden korostaminen piristää mukavasti, erityisesti ankean arkkitehtuurin ja asfalttikenttin puristuksissa. Kunhan kasvillisuus pääsee kukoistamaan, luulen että alueesta tulee entistäkin viihtyisämpi.

Lahden Paikat -kirjassa (Marjukka Laapotti, 1994) kerrotaan että Paskurinoja saa alkunsa Lotilasta laskien Porvoonjokeen. Rinnakkaisnimiä ovat mm. Lotisevanoja ja Ruopanoja. Perimätiedon mukaan oja on aina ollut sameaa ja likaista ”kautta aikain”, mistä nimikin.

Pohjoiselta Liipolankadulta kuvattuna.

Paskurinoja sukeltaa putkeen, mistä se tulee esille vasta Uudenmaankadun kohdin tontin toisella puolella.

Kaupunkiympäristössä tällaisia projekteja soisi enemmänkin toteutettavan.

Aleksanterinkadun sillat

Osuuskauppa Hämeenmaan kaavailema Lahden Aleksanterinkadun ylittävä kävelysilta on herättänyt paljon keskustelua. Viime vuonna sillasta järjestettiin suunnittelukilpailu, josta itsekin kirjoitin täällä. Lopulta neljästä vaihtoehdosta valittiin ehdotus nimeltään Seitti. Siltaa on kannatettu, mutta myös vastustettu, syinä jälkimmäiseen ovat kaupunkikuvalliset seikat sekä myös se, että silta olisi vain yrityksen omistaman hotellin vieraiden käytössä. Etelä-Suomen Sanomat järjesti lukijoilleen äänestyksen sillasta; sitä kannatti 2500 äänestäneestä yli 1600.

Hämeenmaan silta ei suinkaan ole ensimmäinen Aleksanterinkadun ylittävä silta. Vuonna 1896 aloitettiin Loviisa-Vesijärven rakentaminen, mikä antoi mm. Vesijärvenkadun kaarevan muotonsa sekä Aleksanterinkadulle (ja Kirkkokadulle) sillat. Rautatien rakensi yksityinen osakeyhtiö, joten sikäli nyt suunnitteilla olevan kävelysillan tilanne ei sinänsä ole poikkeuksellinen verrattuna 1900-luvun vaihteeseen. Toki sinänsä se ei ole peruste tai puolustus nykyisen sillan rakentamiselle vaikka suunnittelussa on haettu vaikutteita vuonna 1960 puretusta rautatiesillasta.

Vaikka Aleksanterinkatu on ollut aiemmin osana Ylistä Viipurintietä, sittemmin toiminut koko kauppalan ja kaupungin lävistävänä pääväylänä, on sen rooli muuttunut vuosikymmenten saatossa ”pelkäksi” kaupungin pääkaduksi.

Yleisesti tällaisissa tapauksissa on hyvä, että asiasta käydään julkista keskustelua, ja kuullaan argumentteja niin puolesta kuin vastaankin. On myös hyvä pohtia kuinka paljon ja minkälaisia vaikutuksia kaupunkikuvaan ja julkiseen tilaan on yksityisten yritysten hankkeilla, oli kyse sitten mm. yksittäisistä rakennuksista ja rakennelmista tai kokonaisista asuinalueista.

Lahden kaupunginmuseon kuva-arkisto, Lahti-Seura ry:n kokoelma.
Sisältö: Aleksanterin-Vesijärvenkadun risteys n. k. Möysä silta ja Loviisan rata 1950-luku.

Aleksanterinkadun rautatiesilta ei ollut ainoa silloisen valtaväylän kanssa risteävä silta Lahdessa. Heinolan rautatie valmistui 1932 ja samalla Joutjärvelle valmistui valtatien (tie muutettiin valtatie 12:ksi vuonna 1938) ylittävä rautatiesilta. Tässä kuvassa (vaunut.org) on ratatyöt käynnissä juuri sillan kohdin. Onko silta rakennettu vasta suurimpien maansiirtotöiden valmistuttua?
Joka tapauksessa lähes 50 vuoden ajan tuon kapean ja matalan sillan kautta kulki lähes kaikki alueen itä-länsisuuntainen liikenne. Monet muistelevat tätä paikkaa kapeuden vuoksi hyvinkin haasteelliseksi, ja ilmeisesti kolhuiltakaan ei säästytty.

Heinolan rautatien silta ylittää entisen maantien.

Nykyisin tämä osuus Sotkankatua on vain kevyen liikenteen käytössä. Asfaltissa näkyy vanhan tien linja.

Lahden radanvarsikatsaus

Kävelen lähes viikottain matkakeskuksen kautta radan vartta pitkin, joten alueen muutoksia ei ole voinut olla huomaamatta. Toki seuraan, jos en suorastaan aktiivisesti, niin ainakin säännöllisesti radanvarren suunnittelua. Olen kirjoittanut aiheesta sekä sivunnut aihetta useita kertoja Lahen Lehessä (mm. Radanvarren ideakilpailu 14.12.2012, Radanvarsi ja Salpausselkä 20.9.2015 ja Vau!(?) (18.10.2015), sillä aihe on kiinnostava. Radanvarsi on kaupunkikuvallisestikin tärkeä ja herkkä, ja aihetta on hyvä käsitellä niin lahtelaisten kuin ohikulkijoiden näkökulmastakin.

Asemanseutua vuonna 2009, ennen matkakeskuksen rakentamista. Postitalo valmistui v 1960 ja se purettiin vuonna 2018.

Kirjoitin radanvarren rakentamisen haasteista Radanvarren ideakilpailu -artikkelissa, erityisesti siitä miten kaupungin omaleimaisuus otetaan huomioon rakentamisessa. Tässä kirjoituksessa tiivistän artikkelissa esittämäni ydinajatuksen.

Tärkeä kysymys suunnittelussa onkin se, näyttäytyykö Lahden radanvarsi nk. konseptirakentamisen mallioppilaana? Toisin sanoen, huomioidaanko kaupungin erityispiirteet vai jäävätkö Salpausselkä ja tyylikäs teollisuusarkkitehtuuri massiivisen rakentamisen varjoon (kirjaimellisesti)?

Radan varteen on jo noussut (robotti)parkkitalo ja kaksikerroksinen pysäköintitaso, joiden esteettisyys ei häikäise. Aivan kuin kaupunkia haluttaisiin piilotella laajojen seinäpinta-alojen avulla tuhansilta Lahden läpi matkustavilta ihmisiltä. Rautatiealueita pidetään rumina (se on makuasia), joten lähestymistapa on ymmärrettävää, se vain usein toteutetaan hieman nurinkurisesti.

Jaksonkadulle nousee uusia kerrostaloja.
Parhaillaan entisen tullikamaran paikalle Jaksonkadulle on nousemassa uusia kerrostaloja.
Lahden Talot oy:n sivuilla kerrotaan että ”Jaksonkadun uudiskohde kehittää kaupunkikuvaa”:

Jaksonkadun rakennusten julkisivuissa käytettävä näyttävä ympäristötaide on kunnianosoitus radanvarren pitkälle historialle. Kortteli on nimetty ”Ratavarren Tarinaksi”. Tulevan uudiskohteen seinissä vanha puinen Lahden Rautatieasema-rakennus piirtyy luonnollisessa koossaan upeina graafisina kuvioina osaksi urbaanin Matkakeskuksen kaupunkikuvaa. Taideteoksen nimi on ”Ratavarren Aarre” ja sen on suunnitellut taitelija Tatu Tuominen ja taidekoordinaattorina on toiminut Upeart. Julkisivuissa käytetään sekä tiilipintaa että graafista betonia.

”Kehittää kaupunkikuvaa” voi kuulostaa liioittelulta, minkä tietenkin ymmärtää mainostekstiksi. On tietysti hienoa, että alueen historiaa halutaan tuoda esille tällä tavoin, ja toki tavoitteena on laadukasta rakentamista ja hyvää asumista. Meille muille kaupunkilaisille, jotka emme asu tai käy tulevissa asunnoissa, korostuu alueen erilaisten historiallisten kerrostumien vuoropuhelu, joka parhaimmillaan luo esteettisesti miellyttävän kaupunkikokemuksen. Kaupunkikuvaa rikastaa myös rakentamattomat rakennukset eli kärjistetysti se, mitä jätetään rakentamatta.

Radanvarren viherkaista yhdistäisi Asemantaustan ja Radiomäen. Se edellyttäisi myös tunnelin rakentamisen rautatien ali. Kuva Lahden kaupungin karttapalvelu (2019), grafiikka Sauli Hirvonen

Salpausselän korostaminen voitaisiin toteuttaa viherkäytävällä, joka kulkisi Mannerheimintien yli. Ikään kuin maa olisi vyörynyt alas ja tehnyt luiskan kulkua varten. Liikenne kulkisi ”luiskan läpi” tunnelissa.

Joka tapauksessa kun tavararatapiha jossain vaiheessa siirtyy ja raiteiden määrä vähenee, voitaisiin viherkaista kohdin tehdä alikulku Radansivukadulle. Näin saataisiin viheryhteys Radiomäeltä Launeen perhepuistoon.

Katso aiheesta video

Kotiseutumatkailua lähikaupunkeihin

Kuuden viikon sairasloma sormivamman takia avasi mahdollisuuden kaikenlaiseen puuhasteluun kuten lähimatkailulle. Spontaanisti syntynyt alkukesän lähikaupunkitrilogia koostui Kotkasta, Riihimäestä ja Heinolasta. Kelit suosivat ja muutenkin päiväretkien annit olivat kohdallaan. Lähiretket ovatkin trendikkäitä olosuhteista johtuen; joten kerrankin olen muodin aallonharjalla. Vaikka artikkelin aihe ei sinänsä liity Lahteen, pyrin löytämään jokaisesta kaupungista Lahti-kontekstin, ja muihin kaupunkeihin tutustuminen syventää myös omaa kotiseututuntemusta.

Kevään Lahden sisäisistä retkistä olen kirjoittanut täällä ja täällä.

Kotka

Kesän ensimmäinen retki suuntautui Kotkaan ja tarkemmin sanottuna Merikeskus Vellamoon. Kotkassa olin aiemmin käynyt kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran Arto Tolsa Areenalla katsomassa FC Lahden ottelun KTP:ta vastaan (vai oliko joukkue tuolloin KooTeePee?) joskus 2000-luvun alussa. Toinen reissu suuntautui myöhemmin museojunalla Sunilaan ja Mussalon satamaan.

Tälläkin kertaa matkustin junalla vaihtaen Kouvolassa vaikka suorakin yhteys olisi onnistunut. Kouvolan asemalla fiilistelin mm. ratapihaa sekä hiljattain kunnostettua muistomerkkihöyryveturia ”Ruuhvelttia” (Tk3 859). Pienen odottelun jälkeen Kotkan juna saapui (poikkeuksellisesti) laiturille 9 ja matka saattoi jatkua. Kouvola-Kotka-rataosuus on peruskorjauksen alla, joten alkumatka köröteltiin työmaan läpi. Kotkaankin tullessa junanmatkustajaa tervehti laajat tietyöt, joilla on epäsuoria vaikutuksia myös junan käyttäjälle.

Kotkassa on tyylikäs punatiilinen asemarakennus. Jatkoin kuitenkin junan pääteasemalle eli satamaan. Silmäilin tyhjää ratapihaa. Kantasatamastakin on kiskot purettu lukuunottamatta Kotkamillsille johtavaa raidetta: rautatieliikenne oli vähentynyt huippuvuosista satamaan ja sen teollisuuslaitoksiin. Yhdellä raiteella oli sentään muistomerkkiveturi Vr1 667 vaunuineen muistutuksena teollisuuden vaikutuksista kaupungin kehittymiseen. Ehkä samanlainen nähtävyys saadaan joskus Lahden satamaan.
Kuvasin vielä kantasataman tasoristeykset, jonka jälkeen suuntasin Vellamoon, joka oli retken pääkohde.

En ollut etukäteen tutustunut kovinkaan tarkkaan museon näyttelyihin. Aloitin kierroksen Mosaiikki-tilasta, joka sisälsi paljon paikallishistoriaa. Tahdon! Rakkauden tarinoita ja Lasia kaikille – Karhula 1889–2009 olivat myös kiinnostavia kokonaisuuksia. Merikeskuksen runkona toimii merenkulkuun liittyvät näyttelyt, joissa riittikin tutustumista. Paljon asiaa laidasta laitaan ja kaiken kaikkiaan Vellamo tarjosi havainnollistavia esillepanoja, laadukasta ja monipuolisesti tietoa merenkulusta ja merenkulun historiasta. Aiheen parissa sai helposti menemään useita tunteja. Autenttinen esineistö, pienoismallit sekä muu aineisto tuki kokonaisuutta mainiosti. Hauskinta antia oli hyttirekonstruktiot, jotka toivat mieleen monenlaisia muistoja ruotsinlaivoilta.
Söin lounaan Vellamossa, jonka jälkeen lähdin keskustaan – pienen mutkan kautta; seurailin teollisuusraidetta Kotkamillsille asti. Vellamon viereisellä tontilla oli käynnissä uuden tapahtumakeskuksen rakentaminen; alue tulee muuttumaan radikaalisti. Kantasataman rakennushankkeista enemmän täällä.

Kotkan kaupungintalo.

Kotkan keskustassa en ollut siis aiemmin käynyt. Se vaikuttikin oikein viihtyisältä. Kaupungintalossakin oli jotain mahtipontisen viehättävää. Huomionarvoista oli se, että pyöräilykulttuuri tai pyöräliikenne oli Lahteen verrattuna vasta apupyöräasteella. Ihmiset sen sijaan vaikuttivat avoimemmilta kuin Lahdessa, mikä oli tietysti hämmentävää. Ensimmäinen spontaani keskustelukin syntyi jo Vellamoon mennessä. Samanlainen hyväntyylinen jutustelu jatkui asiakaspalvelutilanteissakin. Keskustassa join terassilla oluen ja samalla seurasin tien toisella puolella käynnissä ollutta rakennuksen purkua. Lämmintä oli.

Vahva suositus Merikeskukselle (ja Kotkalle), erinomainen ja runsas perusnäyttely kiinnostavasta aiheesta.

Riihimäki

Toisen lähimatkani toteutin viikon kuluttua Kotkan reissusta; matkasin G-junalla Riihimäelle. Riihimäki-junamatka on aina kiinnostava, onhan tällä rautatieosuudella paljon vielä käytössä olevia asemia tai asemalaitureita eli henkilöliikennepaikkoja. Tosin asemarakennukset ovat yksityisomistuksessa ja kaikki sivuraiteetkin on purettu lukuunottamatta Järvelää.

Taidemuseo ja poliisi Riihimäellä.

Asemalta suuntasin Riihimäen Taidemuseoon. Olin ensimmäistä kertaa tässäkin museossa. Se sijaitsi samassa rakennuksessa poliisilaitoksen kanssa, joten ilmeisesti nykyisen taidemuseon tiloissa oli toiminut aiemmin jonkun sortin virastotalo.
Museossa oli kolme näyttelyä. Väriä, väriä! Kohti puhdasta palettia -näyttely oli suomalaistaiteilijoiden runsas(värinen) näyttely. Mirika ja Seppo Hilpon kokoelma oli mielenkiintoinen, erityisesti jäi mieleen Helmi Kuusen tyylikkäät piirustukset sekä Paul Osipowin grafiikka, joista jälkimmäisestä tuli mieleen Lahden oma Kylän portti.
Kolmas oli romanikulttuuriin keskittyvä näyttely. Tiivis näyttely avasikin hyvin romanikulttuuriin kuuluvia tapoja ja perinteitä sekä myös yhteiskunnallisia kipupisteitä.

Lähtiessäni ostin vielä museokaupasta Heikki Marilan kirjan Karttoja. Marilan maalauksissa on karttamaisia elementtejä, ja hän käyttää teoksissaan asuinlähiöiden nimiä. Marila on lahtelaissyntyinen. Mainittakoon myös se, että hiljattain Lahden kaupunginmuseon virasta eläkkeellä jäänyt Timo Simanainen toimi aikoinaan Riihimäen taidemuseon johtajana.

Näyttelyn jälkeen suuntasin keskustaan. Jotain viehättävää Riihimäessäkin on. Keskustassa on paljon vanhoja ja komeita rakennuksia, ja rakennusten mittasuhteet ovat inhimillisiä, ja keskustassa on ison kaupungin tuntua.

Heinola

Kolmas reissu taittui linja-autolla Heinolaan. Heinolassa oli tullut käytyä ahkeraan edellisenä kesänä, kun tein purkutöitä Lyseonmäen koululla. Nyt oli matkavarustus (ja mieli) kevyempi.

Bussista jäin keskustasta, josta suuntasin taidemuseoon. Ensimmäistä kertaa, ja sen takia myös kävelin ensin rakennuksen ohi. Taidemuseon osoite on Kauppakatu 14 ja museon tilat ovat vuonna 1830 valmistuneessa kauppias Alexander Toropoffin (1790–1852) empiretalossa. Käynti talossa oli jo itsessään miellyttävä kokemus, mikä sai mielikuvituksen lentoon ajassa taaksepäin. Vaihtuvana näyttelynä oli sarjakuvataiteilija Kati Rapia – Voimia -näyttely. Sarjakuva kertoi ”purkamisesta, linnuista, hotellista ja tulevaisuudesta”. Pysyvästi esillä on Ministeri P. J. Hynnisen Taidesäätiön kirjasto sisältäen 4000 nidettä.

Myönnettäköön, että jostain syystä sekoitin Taidemuseon ja kaupunginmuseon (olin kyllä selvinpäin eikä hellekään ollut ehtinyt sekoittaa päätäni). Kaupunginmuseon rakennus oli samalla kadulla numerossa 14, Taidemuseo numerossa 4. Sekoiluni jälkeen löysin lopulta kaupunginmuseoon.

Alkuperäinen matkan tarkoitus oli mennä tutustumaan Made in Heinola -näyttelyyn, joka oli siis kaupunginmuseossa. Rakennus oli alun perin kauppias Ulrik Lindholmin (1825–90) koti ja sittemmin toimi kaupungin Raatihuoneena 1898–83. Vanhaa tyyliä ja henkeä huokuva tämäkin rakennus.

Kyltti näyttelyssä Made in Heinola.

Made In Heinola oli rakennettu niin että kävijä tutustuu Heinolaan ensimmäisistä asutuksen merkeistä aina nykypäivään eli siis kronologisessa järjestyksessä. Jokaisessa huoneessa on jokin teema tai useampi, joiden kautta avataan myös kokonaisuutta ja tietyn henkilön tai tapahtuman kautta.

Heinolassa on ollut merkittävää kylpylätoimintaa ja samoin Reuman sairaala oli tunnettu,
kunnes toiminta loppui 2010. Nykyisin alue on määritelty valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
Heinolassa on ollut runsaasti teollisuutta ja on edelleen, erityisesti puuteollisuutta. Aikoinaan maan kuulut James-farkut ovat lähtöisin Heinolasta.

Heinolassa on paljon säilyneitä vanhoja rakennuksia. Esimerkiksi Heinolan pienoismallin 1910–luvun kohteista saa lisätietoa napin painalluksella. Filminkatselu- ja audiopisteessä historia tulee eläväksi ja lukuisat esineet tukevat tekstien informatiivisuutta luomatta ähkyä.
Huonerekonstruktiot kuten 70-luvun keittiö, tuovat syvyyttä kokonaisuuteen. Kerrassaan hienosti rakennettu näyttely, joka avaa Heinolaa ja sen historiaa kiinnostavalla ja innostavalla tavalla.

Kaupunginmuseossa oli myös näyttely ARA. Kauneutta koteihin Arabialta 1936-50. Paljon oli kuppia ja kulhoa esillä.

Lähtiessäni kiittelin erinomaisesta Heinola-näyttelystä. Se tekikin vaikutuksen ja jäin pohdiskelemaan sen antia pitkäksi aikaa. Samanlainen paikallishistorian esillepano myös Lahteen!

Heinolassa jyrähtää?

Museokierroksen jälkeen kävin vesitornissa eli Cafe Tornissa kahvilla ja ottamassa maisemakuvan Heinolasta. Sen jälkeen suuntasin tietenkin Lintuhoitolaan. Monenmoista tipua, värikästä ja äänekästä, mutta vaatimattoman oloinen Kaapo-korppi teki suurimman vaikutuksen. Hieno lintu.

Onnettomuudessa loukkaantunut Kaapo oli hoidossa. Ruoka mielessä…

Lintujen jälkeen kävin katsastamassa Heinolan ratapihan. Kuvasin Heinolan radan päätepisteen, josta oli aikomus jatkaa rataa Mikkelin, kenties kauemmaksikin.

Jatkuuko rautatie tästä joskus Savoon asti?

Ratapiharetken jälkeen nautiskelin kahvin ja pullan Saippuakahvilassa.

Ennen lähtöä kävin Tommolankadun sillalla kuvaamassa Lahdesta saapuvan tavarajunan. Näin oli Heinola-päivä pulkassa ja hyppäsin linja-autoon numero 72.

Elokuvateatterit

Sattumoisin kävelin jokaisessa kaupungissa elokuvateatterin ohi.

Kotka.

Kotka.

Riihimäki.

Heinola.

Teistä ja väylistä

”Lahden edullinen maantieteellinen asema Päijänteen vesistön eteläpäässä ja parin vanhan valtamaantien risteyksessä teki jo se varhain tavallisia maalaiskyliä huomattavammaksi paikaksi” toteaa Kaarlo Nieminen Kauppalan historia -kirjassa. Toisaalta Lahden kylää on yleisesti pidetty tyypillisenä sisä-Suomen raittikylänä, mutta hyvä sijainti yleisen maantien varrella ja sopiva etäisyys isoista kaupungeista katsottiin eduksi kun Hollolalle myönnettiin markkinaoikeudet vuonna 1672. Markkinapaikaksi määrättiin Lahden kylä.

Kylän kautta on kuljettu vuosisatoja talviteitä pitkin Keski-Suomeen. Lahtelaiset ovat tarjonneet läpikulkuliikenteelle muonitusta ja majoitusta sekä rahdinajoa, niin että aikalaiskuvauksen mukaan ”rahaa tuli ovista ja ikkunoista”.

On arveltu että nimenomaan liikenteen kehitys oli Lahden kohdalla se merkittävä tekijä, joka vaikutti kaupungin kehitykseen kohottavasti verrattuna moniin muihin sisämaan keskuksiin. Hyvät liikenneyhteydet oli yksi peruste kaupunkioikeuksien puoltamisessa.

Ensimmäinen auto on tullut Lahteen ilmeisesti vuonna 1906.

Teitä

Aiemmin mainittu valtamaantie Hämeenlinnan ja Viipurin yhdistävä Ylinen Viipurintie oli ollut hevosella liikennöitävässä kunnossa jo 1400-luvulla. 
Toinen tärkeää maantie oli Suuri Savontie, joka tunnettiin yleisenä tienä 1550-luvulla. Lahdesta pääsi rannikolle Porvooseen Orimattilan kautta ja tämä haara mainitaan ikivanhaksi jo 1680 ja tie hyväksyttiin yleiseksi tieksi 1860-luvun alussa. Porvooseen oli kuljettu sisämaasta myös Porveenjokea pitkin.

Lahdesta kulki myös talvitie Vesijärven jäätä pitkin Asikkalaan, Päijännettä pitkin aina Savoon asti.

Vielä 1900-luvun alussa teiden kunnossapito oli talollisten vastuulla. 1920-luvulla valtio otti tärkeimpien maanteiden hoidon – myös talvisin – asiakseen.

Lahdesta Helsinkiin ei ollut suoraa yhteyttää vaan kaksi kiertotietä: Porvoon tai Orimattila-Mäntsälän kautta, joista jälkimmäinen oli 5-tie. Suora tie Helsinkiin oli esillä jo 1920-luvulla ja päätös rakentamisesta tehtiin 1930-luvun lopulla. Tien rakennus aloitettiin vasta 1950, Lahdessa rakennettiin sisääntulotie Ala-Okeroisista Mytäjäisiin, jolloin valmistui myös rautatien ylittävä Mytäjäisten silta. Vuonna 1954 Helsingintie määrättiin valtatieksi numero 5. Vuonna 1956 aloitettiin Lahti-Padasjoki-tien teko ja vuonna 1963 Helsinki-Lahti-Padasjoki tielle linjattiin kulkemaan myös valtatie 4, joka oli aiemmin kulkenut Lammin kautta. Viitostie jatkui Lahden Holmasta Heinolaan.

Kantatie 54 Riihimäelle valmistui vuonna 1979.

Jo 1970-luvulla suunniteltiin moottoritietä Helsingistä Lahteen. Moottoritie Helsinki-Järvenpää valmistui vuonna 1973.

Järveenpäästä Lahteen tie rakennettiin moottoriliikennetienä. Vuonna 1983 valmistui Lahden ohitie Renkomäestä Kymijärvelle. Lisäksi samana vuonna valmistui maantieosuus Kymijärven liittymästä Holmaan, josta pääsi sekä Jämsään (vt 4) että Heinolaan (vt 5).

Moottoriliikennetieosuus Mäntsälästä Lahteen valmistui vuonna 1985 ja kolme vuotta myöhemmin vuonna 1988 valmistuivat Kymijärven ja Vierumäen osuus ja Järvenpää-Mäntsälä. Tuolloin vanha nelos- ja viitostie eli Helsingin valtatie jäi rinnakkaistieksi numeroksi 140, joka nykyisin kulkee Vantaalta Lahden kautta Heinolaan.

Myös moottoritie Järvenpäästä Heinolan Lusiin rakennettiin useassa osassa.

Silloiseen Heinolan maalaiskuntaan rakennettiin moottoritie Vierumäeltä Lusiin vuosina 1993-1996. Heinolan kaupungin ohitie ja Tähtiniemen silta valmistuivat vuonna 1993.

Vuonna 1996 4-tie muutettiin kulkemaan Päijänteen itäpuolitse Jyväskylään ja samalla Lahti-Jämsä-tiestä tuli valtatie 24.

5-tie muutettiin 1980-luvulla alkamaan Lahdesta, mutta Heinolan moottoritiehankkeiden valmistuttua 1990-luvulla se siirrettiin alkamaan Lusista.

Järvenpää-Lahti (Kymijärvi) -moottoritie valmistui lopulta vuosina 1998 ja 1999.

Loput Lahdesta Heinolaan johtavasta moottoriliikennetieosuudesta rakennettiin moottoritieksi vuosina 2003-2005.

Valtatie 12 on muodostunut Ylisen Viipurintien linjaukselle, tie on rakennettu pääasiassa 1960- ja 70-luvuilla. Numeronsa se sai jo 1938 tienumerojärjestelmässä.

Vanha valtatie 12 kuvattuna Upon sillalta itään päin.

Lahdessa rakennettiin uusi tieyhteys Mytäjäisten risteyksestä rautatieasemalle 1960-luvun alussa. Tietä jatkettiin 1980-luvun alussa rautatieasemalta Joutjärven liittymään, jolloin valtatie 12:n ydinkeskustaosuus Hollolankatu-Aleksanterinkatu-Viipurintie siirtyi etelämmäksi.

Moottoriliikennetie Nastolaan valmistui vuonna 1985, Uuteenkylään 1988. Nykyisin tie on leveäkaistatie, mutta suunnitelmissa on ollut muuttaa se normaaliksi moottoriliikennetieksi.

Hollolan Kukonkoivussa avattiin 1993 moottoriliikennetieosuus.

Viimeisin merkittävä väylähanke saatiin päätökseen joulukuussa 2020, kun Lahden keskustaa halkova valtatie 12 siirtyi etelämmäksi.

Uusi valtatie 12:sta linjaus ja Liipolan tunnelin itäinen puoli.

Uusi tie sisältää moottoritietä 5,5 ja moottoriliikennetietä 7 km. Uusia liittymiä rakennettiin 6 ja kaksi tunnelia, joista Liipolan tunneli on maantieverkoston 4. pisin ja 2. pisin moottoritietunneli.

Mustankallion tunneli. Vuonna 1965 valmistunut tunneli oli pitkään Suomen pisin liikennetunneli. Tunnelin suuaukko olisi hyvä paikka julkiselle taiteelle.

Artikkeli on alunperin julkaistu lehdessä Hollolan Lahti 1/2021

L A H T I pystytettiin satamaraitille

Vesijärven rantaan Lahden Satamaraitille pystytettiin 27.5. uusi maamerkki. Lahti-kirjaimet muistuttavat ympäristöpääkaupunkivuodesta ja nostavat esiin paikallista puuosaamista. Kirjaimet on 10 metriä pitkä ja 2,5 metriä korkea puinen teos, jonka muoto mukailee Lahden kaupungin logoa.
Teos on paikallisten puuseppien käsialaa, lue lisää Ympäristöpääkaupunki-sivustolta.

Teos pystytysvaiheessa. Kuva: Tapio

Alek­san­te­rin­ka­dun ­sil­ta -ehdokkaat

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on IMG_20210408_204325-1024x768.jpg
Aleksanterinkatua länteen. Aikoinaan etualalla oli Loviisan rautatien silta. Uusi rakennusten väliin tuleva silta sijoittuisi idemmäksi Sokoksen eteen.
Seurahuoneen ja Sokoksen yhdistävästä ylikulkusillasta järjestetään arkkitehtuurikutsukilpailu. Lahden kaupungin nettisivuilla on julkaistu neljä ehdotusta.


”Kilpailutehtävänä on suunnitella korkeatasoinen, visuaalisesti ja toiminnallisesti mielenkiintoinen silta.” Korkeatasoisessa sillassa alituskorkeutta on olosuhteisiin tarpeeksi, mutta mitä on ”toiminnallisesti mielenkiintoinen”? Että silta toimittaa sille määrättyä tehtävää eli mahdollistaa vaivattomasti kulkijan vaihtamaan rakennuksesta toiseen? Määritelmät ovat tietysti kaupunkisuunnittelujargoniaa, ja saivartelusta siirrymme itse aiheeseen eli siltaehdokkaisiin. Alla pikakatsaus tarjontaan.

Kaikki neljä siltaa ovat keskenään tarpeeksi erilaisia – mikä on tietysti vaihtoehtojen kannalta hyvä asia. Ehdotukset voidaan jakaa kahteen leiriin, joista toisen leirin edustajat erottuvat selvästi edukseen. Omasta mielestäni parhaimmat vaihtoehdot ovat Hiljain ja Seitti. Ne ovat kevytrakenteisia, ilmavia ja läpikuultavia. Molemmista näkee hyvin ulos ja ulkoa sisään. Molemmissa on myös hillitty valaistui. Kuten Seitin tekstissä todetaan: ”Sillan kevyt ja ilmava rakenne antaa keskustan katumaisemalle ja toiminnoille tilaa ja tuo samalla paikkaan omaleimaista ilmettä.”
Hiljain ja Seitti pyrkivät olemaan siltoja ja sulautumaan ympäristöön, sillä rakennelma tulee joka tapauksessa herkälle ja näkyvälle paikalle. Tarkoituksena että huomio ei kiinnity liikaa rakenteisiin vaan istuu ympäristöönsä.

HALO ja Lento ovat raskaampia, vaikka esimerkiksi Lenton julkisivun rei’itetyn heijastavan metallin kerrotaan keventävän rakennetta. Vaikka HALOkin pyrkii peilaamaan ympäristöä, raskaanoloinen silta luo enemmän varjoa kuin valoa. Lisäksi sen sisältä ei ole näkymää kadulle ja toisin päin. HALOsta todetaan: ”Toisaalta outo kappale erottuu ympäristöstään epärakennuksena, joka antaa paikalle näyttävyydellään lisäarvoa.”
Lentonkin sisältä on rajallinen näkymä kadulle ja tarkoituksenmukaisesti kadulta ei näe sillan sisälle. Lentokin keskustelee ympäristönsä kanssa: ”Heijastava kaksoisjulkisivu peilaa pehmeästi ympäristön sävyjä” ja ”Perforoitu metallilevy suojaa ikkunoita suoralta auringonpaisteelta ja sisätilaa kuumenemiselta.” En usko että tämä on kovinkaan oleellinen ongelma, sillä siltaa ei ole tarkoitettu pitkäaikaiseen oleskeluun. Silti sillalta olisi voitava ihailla aamuaurinkoa ja erityisesti auringonlaskua, joka näkyy Aleksilla piirtäen hienosti itäisen kaupunginosa silhuettia. Valon, näkymän ja katutilan avaruudentunnun takia isot ikkunat olisivat ainoat vaihtoehdot.

Puuta materiaalina korostettiin lähes kaikissa vaihtoehdoissa, mikä lienee jo nykyaikana itsestäänselvyys (ainakin suunnitelmissa).

Ehdotukset pdf-muodossa:
Hiljain
HALO
Lento
SEITTI

Ehdotukset ovat esillä ja avoimesti kommentoitavissa 30.4.2021 asti.

Siltaa on vastustettu ihan perustellusta syystä: Aleksanterinkatu halutaan pitää avoimena, myös historiallisista syistä, onhan se aikoinaan ollut osa yhden eteläisen Suomen pääväylistä.
Toinen argumentti on ollut se että sillan rakentaja on yritys, joka haluaa sillan kautta edistää liiketoimintaansa ja näin ”turmelee” yhteistä omaisuutta yksityisen voitontavoittelun edellä. Tuo on toki laajempi ja hankalampi kysymys kaiken kaikkiaan.
Itselläni ei ole sen kummempaa mielipidettä asiasta. Luulen että silta on sen aikaa paikoillaan kunnes on peruskorjauksen aika, jolloin sillan omistaja haluaa purkaa sen. Ehkä tuolloin sillalle löytyy puolustajia.

Em. siltasuunnitelman lisäksi parhaillaan suunnitellaan puista siltaa osana Sairaalanmäen kaavoitusta. Näin ollen Loviisan ratapohjan ylittävän sillan kautta pääsisi kulkemaan Vesijärvenkadulta sairaalaan.
Lahden mäkinen maasto antaisi hyvät puitteet suunnitella ja rakentaa enemmänkin siltoja yhdistämään mm. ulkoilureittejä, jolloin tuettaisiin korkeatasoista puuarkkitehtuuria näyttävin valoteoksin. Olen silloista kirjoittanut täällä ja täällä.

Liikennemerkeistä

Artikkeli on kirjoitettu kepeällä mielellä, mutta jutulla on paikkansa koskien lähiympäristön havainnoimisesta. Usein kuljemme lähiympäristössä tuttuja reittejä, välillä on kuitenkin hyvä ottaa pää pois puskasta ja tarkastella mitä uutta tai vanhaa jo ennestään näennäisen tuttu ympäristö tarjoaa. Joku kenties kiinnittää huomiota vastaleikattuun nurmeen, toinen kukkaloistoon ja kolmas ehkä tuijottaa liikennemerkkejä.
Vaikka tämän jutun pääosassa ovat liikennemerkit, jotka sinänsä ovat kiinnostavia – artikkeli kannustaa oman lähiseudun tarkkailuun ja yksityiskohtien löytämiseen.

Liikennemerkkikatsaus:

1. Neljän tien risteys ja kolme kolmiota. Kolmiot ovat Neljänkaivonkadulta ja Muorikujalta sekä Kullankukkulanpolun kevyen liikenteen väylältä tultaessa.

2. Nikkarinkadun ja Sinikantien risteyksessä joka suunnalta saapuvilla on stop-merkki. Tällaisia risteyksiä näkee usein Yhdysvalloissa.

3. Orimattilan Erkko-lukion pihalla on moottorikäyttöisellä ajoneuvolla ajokielletty -merkki on päivitetty omatoimisesti. Nyt päivitettykin merkki on vanhentunut uuden merkin tullessa voimaan viime vuoden kesäkuussa.

4. Pysäköintikieltoaluemerkki Salpauksen pihassa on asennettu väärinpäin. En tiedä, miten tieliikennelaki tulkitsee, jos pysäköi tähän? Teillä ja turuilla -blogi on myös tarttunut aiheeseen. Mitä sanoo tieliikennelaki?

5. Kisapuistossa 3 x moottorikäyttöisellä ajoneuvolla ajokielletty -merkkiä lisäkilvin.

6. Tuunattu töyssyjä-merkki. Tee-se-itse-halvemmalla.

7. Sotkujen ja tagien julkaisemisen suhteen olen erittäin kielteinen, mutta teen nyt poikkeuksen. Mytäjäisen bussipysäkille pääsee myös sukellusveneellä.

8. Loviisankadulla poliisilaitoksella oli varoitusvalo ja läpiajokielto Salininkadulle, koskiko myös Hämeen poliisilaitoksen poliisiautoja? Valoa en nähnyt koskaan toiminnassa, laitos siirtyi Hennalaan vuonna 2018.

9. Radansivunkatu. Kulku kevyelle liikenteelle, ja Puksulle. Puksu on erisnimi vaunuja vetävälle traktorille eli kaupunkijunalle.

10. Ahtialassa on yhdistetty kävelytie ja autotie? Ei tieliikennelain mukainen.

11.1 Tasoristys. Kevyen liikenteen ylikäytävä pakollisella pysähdyksellä ilman tasoristeysmerkkejä (lisätty myöhemmin) Lemminkäisenkadun päässä. Lisämausteen tuovat manuaalisesti avattavat portit.

11.2 Tasoristeys. Niemenkadulla kevyttäliikennettä junasta varoittaa varoituskolmiot lisäkilvillä. Autoille tasoristeysmerkkien lisäksi vilkkuva keltainen.

Liikennevaloista

Liikennevaloista olen kirjoittanut enemmn täällä. Alla kuitenkin vielä ajankohtaiset poiminta.
Eteläisen Kehätien valmisttua viime joulukuussa, esimerkiksi Uudenmaankadun valoristeyksiin on asennettu vihdoin yksiaukkoisia vihreitä nuolia kertomaan että vastaantulevilla on punainen valo, joten vasemmalle kääntyjille on vapaa kulku.
Tällaista samanlaista olen jo aiemmin ehdottanut Vesijärvenkadun ja Hämeenkadun risteykseen, kun Hämeenkadulta käännytään idästä tullessa Vesijärvenkadulle etelään. Kuva alla.

Muita merkkejä

Karjalankadun pienkerrostalon porttikongin vanha ”Varo lapsia” -merkki
Merkki lienee asennettu talon valmistuttua.

Artikkeli on julkaistu alunperin Lahen Lehessä

Sepän pajalla

Kaverini on innokas valo- ja videokuvaaja, viihtyen myös editointipöydän äärellä. Monenlaisessa tuotannossa keiteltyä tekijä on tällä kertaa heittäytynyt maailmaan, josta ei kuulemma tiennyt aiemmin mitään. Kaverini ajautui Raaseporissa pajaansa pitävän sepän pakeille, ja siitä on syntynyt jo useita taidokkaita takomisvideoita.

Tekijän kokemattomuus aiheesta ei näy videoissa minkäänlaisena puutteena maallikkokatsojalle. Ehkä asia on juuri päin vastoin; videoiden ”kerronta” on sujuvaa, hienosti rytmitetty ja leikattu. Vielä nykyisinkin(!) osaavissa käsissä rauta taipuu moneksi. On ilo katsella kädentaitajaa tai taitajia, jotka osaavat työnsä. Kannattaa tutustua The Happy Smith’s Forge -YouTube-kanavaan.

Kädentyöt kunniaan!

Selfie-palkit Vesijärven rantaan

Etelä-Suomen Sanomat kertoi 13.11.: ”Vesijärven rantaan järeät puitteet selfie-kuville, massiivisesta Lahti-logosta tulee uusi maamerkki satamaraitille.

ESS:n juttu on tilaajille, mutta kuvituskuvana on havainnekuva kaksimetrisistä liimapalkeista, joista muodostuu ”LAHTI”. Teos myös valaistaan. Selfie-paikka pitäisi valmistua tammikuussa tai viimeistään myöhemmin keväällä. Teos toteutetaan yhteistyössä Ympäristöpääkaupunkihankkeen ja Pro Puun kanssa.

Samantyyppisiä rakenelmia Suomessa on jo aiemmin toteutettu kuten ”My Helsinki” ja ”Kiss My Turku”.
Lahtiwood-sivusto perustettiin vuonna 2018 kertomaan monitahoisesta ja -tulkintaisesta LAHTIWOOD-teoksesta. Lisää teoksesta täällä.