LW-kanavalle lisää videoita

Lahtiwoodin YouTube-kanavalle lisätään kesän aikana Lahteen liittyviä videoita. Osa niistä on jo julkaistu muilla kanavilla, tarkoituksena on keskittää Lahti-aiheisia videoita samalle kanavalle.
Työn alla on myös uutta materiaalia LAPD-podcastien muodossa.

Kanavalle pääsee tästä.

Jos haluat oman Lahti-videosi kanavalle, tarjoa sitä osoitteeseen info[at]lahtiwood.com.

Iiliäinen – kadonnut lampi

Lahdessa on paljon pikku lampia ja suppia, osa jo kadonnut, joista mainittakoon mm. nykyisen jäähallin kohdin ollut lampi sekä Sopenkorvessa ollut Pörssinpassi. Alueen tunnetuimpia vesistöjä lienevät Mytäjäinen ja Häränsilmä.

Näin entisenä etelälahtelaisena yksi kiinnostava kohde on Länsiharjun koulun vieressä sijainnut, jo nyt kadonnut Iiliäislampi, josta on virallista tietoa niukalti. Lampi oli ilmeisesti syvä ja sen pinta-alaksi on mainittu 4000 neliömetriä. Lopulta suo ja lampi kuivatettiin ja täytettiin. Lahden Paikannimistö kertoo, että lampi olisi täytetty ennen koulun rakentamista: “ Illiäinen/Iiliäispassi, Kullankukkulanlampi. Entinen suurehko ja syvä lampi, jossa oli iiliäismatoja. Lampi täytettiin v. 1928 ja paikalle rakennettiin myöhemmin Länsiharjun koulu.” Ehkä vain osa lammesta täytettiin, sillä lähes umpeenkasvanut lampi oli vielä 1930-luvulla olemassa, sillloin kun koulu oli jo aloittanut toimintansa. Lampea muistelee kaksi koululaista Länsiharjun koulu 125 vuotta -kirjassa, joista alla poimintoja.
Jossain muistitiedoissa mainittiin, että lopullisesti lampi katosi 1950-luvun aikana.

Lampi näkyy kuvan keskellä. Osasuurennos kartasta 1898-1903. (Kartta Lahden kaupunki, kaupunkiympäristö)

Itselläni on lampeen liittyviä muistikuvia 1980-luvulta. Tuolloin lampea ei siis enää ollut, mutta rannan muodot olivat selvästi nähtävissä, osittain vielä tänäänkin. Lammen paikalla oli tuolloin ruohittunut hiekkakenttä, joka toimi meidän koululaisten pelikenttänä. Sittemmin kenttäkin on hävinnyt uudisrakennusten tieltä.

Aino Marola: Hytkyttelyä suopassissa

“Vanhan koulun lähellä oli suopassi. Siellä mulittiin. Siinä suonsilmäkkeessä oli mukava hytkytellä, kun se antoi perää. Siellä oli ihan avovettäkin. Meillä oli ihan sellainen tapa, että opettaja huusi meille monta kertaa: ’Tulkaa jo pois sieltä!’ Kun kastui, liitutaulun takana oli uuni, missä sai vaatteita kuivatella. Taulut oli silloin sellaisia liikuteltavia.

Pihalla oli opettajien kiusaksi toinenkin ongelma. Se viehätti kyllä meitä oppilaita, sillä suolla oli syksyisin karpaloita. Kun suo talvella jäätyi, sinne tehtiin luistinrata. Joskus hakattiin jäähän avanto ja laitettiin siihen lepän ranka. Sitä sitten pyöritettiin ja sieltä tuli ruohoja ja ruuttanoita.” (Länsiharjun koulu 125 vuotta, s. 31)

Pentti Heino: Iiliäispassi ja napakelkka

“Koulun piha rajoittui Iiliäislampeen ja sen ympärillä olevaan suohon, jonka jokainen tiesi sellaiseksi, että sinne uppoaa. Todennäköisesti suo oli ollut aiemmin lampea, joka oli hiljalleen maatunut umpeen reunoiltaan. Olihan se aikamoinen lätäkkö silloinkin. Talvellakin lammella oli touhua. Sinne oli rakennettu napakelkka. Siihen lammen jäähän pystytettiin tolppa, jossa oli 4-5 metriä pitkä aisa, jonka päähän pantiin mahakelkka. Sitten toiset työnsivät kelkkaa ympäri ja toiset olivat kyydissä. Se oli sellainen harrastus, mitä ei harrastettu paljonkaan välitunnilla. Kun koulu oli päättynyt, niin reput heitettiin hankeen ja sinne mentiin leikkimään.”
Pentti Heino kertoo myös, että Kullankukkula toimi hyppyrimäkiharrastuksissa: ”Ihan Kullankukkulan huipulta otettiin vauhtia ja Iiliäislammen jäälle se sitten pysähtyi.” (Länsiharjun koulu 125 vuotta, s. 45)

Sauli Hirvonen:

“Omana kouluaikana 1980-luvun puolivälin jälkeen lammen paikalla oli ruohottunut hiekkakenttä, jossa mm. pelasimme jalkapalloa välitunnilla. Sittemmin kentälle on rakennettu koulun lisärakennuksia, viimeimpänä liikuntahalli. Omana kouluaikani kentän nousevat reunat eli entiset rantatörmät olivat vielä selkeästi nähtävillä. Kullankukkulan puoleinen törmä on vielä tänäpäivänäkin selkeästi nähtävissä, muut ovat hävinneet rakentamiseen liittyvissä maansiirtotöissä.

Koulun ympärillä oli ränsistyneitä puutaloja, joissa asui paljon ns. laitapuolen porukkaa. Autiotaloissa me pojat kävimme tekemässä kepposiamme. Viimeiset talot on taidettu purkaa viimeistään 1980-90-lukujen taitteessa.

Muistan myös aikoinaan kuulleeni sellaisen tarinan, että suosta oli joskus aikoinaan nostettu naisen ruumis. En muista keneltä kuulin moisen huhun, ja ehkä se oli kerrottu vain pelottelumielessä. Se toi kuitenkin oman jännityksensä, olihan ympäristössä vielä tuolloin purkua odottavia vanhoja autiorakennuksia.”  

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 2/2018.

Lähteet:
Länsiharjun koulu 125 vuotta (1996)
Lahden Paikannimistö (1994)

Kevätpäivän sahaus

Pääsin pitkästä aikaa osallistumaan Pro Puun perinteikkääseen Kevätpäivän sahaus -tapahtumaan. Muutama vuosi tässä pääsi jo vierähtämään ettei tuollaisen tuoreen vasta sahatun puun tuoksua ollutkaan päässyt haistelemaan. Tänä vuonna vannesahan oli paikalle kiskonut Helsingistä AAA-sahakone. Aamusta jo oli aistittavissa hyvät sahauskelit, pikku pakkasta, mutta aurinkoista. Päivän mittaan lämpötilakin nousi plussan puolelle selkeästi ja aurinkoa riitti, mitä parhain ilma viettää aikaa ulkosalla. Näytösluonteinen tapahtuma keräsi paikalle satunnaisten ohikulkijoiden lisäksi Salpauksen opiskelijaryhmän.

Sahattavana oli mäntyä, vaahteraa sekä visakoivua. Visaa ei sahaushommiin ole juuri päätynyt, mutta nyt kun on käynnissä Visa-hanke, niin Luke järjesti meille muutamia runkoja sahattavaksi. Osa visatukeista lähtee viilutettavaksi. Visa-hankkeessa päämääränä olisi visan brändäyksen lisäksi löytää sille enemmän käyttöä, eritoten visakkojen harventamisesta saatavalle ns. vähempiarvoiselle visalle pitäisi löytää sijoituskohteita. Visan kasvattajien metsistä alkaa lähivuosien kuluessa tulla korjuukokoista runkoa ja tuolle arvopuullemme kaipailtaisiin kovasti tuoreita käyttökohteita. Visakoivu ulkonäkönsä lisäksi eroaa tavallisesta koivusta puuaineksensa ominaisuuksien puolesta oleellisesti. Visa kasvaa hitaammin ja syheröisesti, puuaines onkin tavallaan sitkeämpää ja tiviimpää, mutta taas huomattavasti ikävämpää esimerkiksi höylätä kuin suorasyiset puuainekset. Visasta voisi todeta, että kauneudella on hintansa.

Ei pidä väheksyä muitakaan puistojemme ja pihojemme puita, niistä löytyy vallan kauniita syykuvioita ja värejä. Kuvan vaahterassa sydänpuuhun on tullut jonkin asteista kovalahoa, tumman ruskean ja harmaan kautta erilaisiin vihreän sävyihin ja läskissä paikoin jopa lähes lumenvalkeaa puuainesta. Vaahtera mielletään puuaineena yleensä todella vaaleaksi, mutta jos omia tekemisiäni vilkuilee taaksepäin, niin kun on saanut näiden piha- ja puistopuiden kanssa touhuta, on värimaailma ollut erittäin rikas ja kylläinen.

LW-kanava avattu

Lahtiwoodin oma YouTube-kanava on avattu.

Kanavalla jatkaa syksyllä 2018 aloittanut LAPD-ohjelma. Viiden aiemmin julkaistun jakson lisäksi tekeillä on kaksi uutta jaksoa, jotka ovat kuunneltavissa kuluvana keväänä.

Lisäksi Lahden paikat -nimellä julkaistaan aiemmin julkaistuja lyhytdokumentteja.

Muuta sisältöä lisätään kanavalle kevään ja kesän aikana. Lisätietoja linkistä.

Museojunanvaunutalkoita

Lahden Rautatieharrastajat Topparoikka ry:n omistuksessa oli useita vuosia yli satavuotias lumiaura. Se oli kesän 2011 pääkunnostusprojekti. Vielä tuolloin koko Topparoikan hallussa ollut kalusto oli Mytäjäisten varikolla. Vuonna 2015 vaunut siirrettiin Vierumäen rautatieaseman ratapihalle, nykyisten toimitilojen viereen.

Valitettavasti varikolla auravanhus oli saanut tuta nykyajan meiningeistä, tuloksena muutama töhry sekä useat rikotut ikkunat. Auraa oli tosin maalattu valkoiseksi ja metalliosia oli ruostesuojattu muutama vuosi aikaisemmin. Kesällä 2011 oli vuorossa perusteellisempi toimenpiteitä: lahon poistaminen ja korvaaminen vahvemmalla puulla. Muutama kantava palkki oli todella huonossa kunnossa ja yhden kulman pystypalkki hajosi kirjaimellisesti käsiin. Auran toisen puolen ”räystäät” tuli uusia kokonaan. Ja paljon muuta pienempää korjattavaa.

En tässä käy läpi sen tarkemmin korjausprojektin yksityiskohtia, koska asiantuntemukseni ei riitä pureutumaan teknisiin yksityiskohtiin. Kuitenkin kesän projekti oli itselleni varsin opettavainen. Olin aloittanut vuonna 2010 puuseppäopinnot Lahden Salpauksessa, joten lumiauran kunnostuksesta sain hyvää kokemusta. Tuolloin alanvaihtoa mainosalalta osittain vauhditti kesän 2010 kunnostusprojekti vihreän Gb-tavaravaunun parissa.

Lumiauran kunnostusta Mytäjäisten varikolla.

Päävastuu kesällä 2011 oli yhdistyksen vaunuvastaava Esa Myyryllä, jolla oli tieto-taito kunnostusprojektin vetämiseen ja vastuu erilaisten ratkaisujen löytämiseen ongelmakohdissa. Myyry oli kunnostautunut mm. Fo-konduktöörivaunun kunnostamisessa sekä em. Gb-vaunun kanssa.

Selvää oli että vanhan korjaamisessa usein joutuu tekemään kompromissejä. Myös tässäkin tapauksessa jouduimme miettimään kokonaan uusia ratkaisua vanhan korjaamiseksi. Tärkeintä oli että ratkaisut olivat rakenteellisesti kestäviä ja pitkäikäisiä, ja että kohteen ulkonäkövaatimukset täyttyisivät edes minimivaatimusten mukaisesti.

Haasteita toi sekin seikka että yhdistyksen toimitilat olivat tuolloin siirtyneet varikon idyllistä keskustan humuun eli Päijänteenkadulle, joten erityisesti erilaisen työkalujen käytössä turvauduimme vieressä olevan konduktöörivaunun suomaan suojaan. Kääntöpöydän viuhkalla seisova vaunu ajoi asiansa mainiosti remonttimiesten työskentely- ja taukotilana.

Tuolloin kerhon maanantaiset yleiset talkoopäivät houkuttelivat vaihtelevasti talkooväkeä varikolle. Toki talkoita tehtiin porukalla toki myös muinakin viikonpäivinä. Myyry taisi varikolla viettää melkeimpä koko kesän auran kimpussa, itse mahdollisuuksien mukaan 3-5 kertaa viikossa. Tämä tietenki huolestutti vaunuvastaavaa, riittäisikö väkeä talkoihin ja projektin loppuunviemiseen ennen talven tuloa. Kun hätäkin on suuri, on myös apua tarjolla. Isoimpien palkkien työstössä pääsimme hyödyntämään kouluni koneita ja tämä luultavasti joudutti joitain työvaiheita. Projekti eteni ”aikataulun” mukaisesti, viimeisempinä isoina töinä oli räystäpuiden ja -peltien asennus. Räystäspuut saatiin avustuksena (johon palaan jutun lopussa) ja pellit teetettiin oppilastyönä Salpauksessa ja saatiin asennettu syyskuun lopulla.

Palveluammatissa

Pääpaino talkoissa oli toki lumiauran kunnostuksessa, mutta huomasimme edelliskesien tapaan, että toimimme myös varikon epävirallisina ”oppaina” ja tietenkin Topparoikan edusmiehinä, yhdistyksen kasvoina. Eli leikkimielisesti voidaankin todeta, että mitä likaisemmat kädet ja puhtoisemmat puheet olivat, sitä paremmin ihmisten mieleen varikko ja toimintamme jäi positiivisena asiana.

Aina oli oltava valmis heittäytymään keskusteluihin, vaikkapa ohikulkeneen koiranulkoiluttajan kanssa tai varta vasten paikalle tulleen isoäidin kanssa, jolla oli mukanaan junista kiinnostunut pikku taapero. Vierailijoiden kanssa käytiin useita mielenkiintoisia keskusteluja ja ajatusten vaihtoa. Pääasiassa paikalla käyneet olivat kiinnostuneita varikkoalueesta, sen historiasta, mutta etenkin sen tulevaisuudesta oltiin erityisen huolissaan.

Jotkut myös halusivat käyttää varikon autenttisuutta myös visuaalisesti hyväkseen, mm. valokuvauksen muodossa. Lahtelaiskollektiivi Lahti United kuvasi suurta suosiota nauttivan musiikkivideonsa varikolla.
Varikolla aika näytti pysähtyneen, ollen silti elossa, se oli paikka keskustan kupeessa, joka vaikutti seesteiseltä, muttei hiljaiselta.

Eräs tuon kesän mieleenpainuvimmista vierailijoista oli saksalainen veturinkuljettaja, joka oli matkalla Pohjois-Suomeen(!) vieraillen monissa Suomen rautatiekaupungeissa. Kielivaikeuksien huolimatta tai ehkäpä juuri sen takia, tunnelma oli varsin avoin ja leppoisa. Keskusteluissa käytiin läpi, rautatiet, veturit, maailmanpolitiikka, Lahden kylän historia jne. Vierailun kruunasi olutmaistiaiset, Myyryn kanssa pääsimme saksalaismaltaan makuun, jonka jälkeen työt jälleen edistyivät ripeään.

Toinen vierailu, josta poiki jutustelun ohella jotain konkreettista yhdistykselle. Rautateistä kiinnostunut kolmen sukupolven seurue kävi tutustumassa Risto-höyryveturiin ja siinä samalla yhdistyksen kunnostusprojektiin. Vierailu johti siihen että yhdistys sai lahjoituksena Lahden Rakennustarvike Oy:ltä puutavaraa, jotta auran räystäät saatiin uusittua.

Kaluston uudelleensijoittaminen

Kaluston kunnostustyöt kävivät mahdottomaksi Mytäjäisten varikolla kesän 2012 aikana. Alue oli tyhjentynyt ja sähköt katkaistu: ilkivalta ja vaunuihin kohdistuneet vahingonteot lisääntyivät huomattavasti.
Kun tieto varikon vesitornin vuokrasuhteen päättymisestä tuli Topparoikka-yhdistykselle tietoon talvella 2010, alkoi yhdistys etsimään uusia sijoituspaikkoja varikolla olevalle vaunukalustolle ja Risto-höyryveturille (Tr1 1047). Keväällä 2014 on tarkoitus tehdä kalustolle välttämättömät kunnostustyöt ilkivallan ehkäisemiseksi.

Topparoikan kunnostama lumiaura odottamassa Lahden ratapihalla lähtöä Haapamäelle. (Kuva Sauli Hirvonen / elokuu 2008)
Topparoikan kunnostama lumiaura odottamassa Lahden ratapihalla lähtöä Haapamäelle. (Kuva Sauli Hirvonen / elokuu 2013)

Topparoikan omistama lumiaura saatiin siirrettyä pois varikolta elokuussa 2013. Se oli aiemmin samana vuonna myyty Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:lle, joka sittemmin kuljetti sen Haapamäelle parempaan säilöön.

Varsinaisen varikkoalueen ja rakennusten omistaja oli Senaatti-kiinteistöt, joka myi alueen ja sen rakennukset vuonna 2015 uudelle omistajalle. Sen jälkeen Lahden kaupunki ja omistaja ovat työstäneet alueelle uutta asemakaavaa, työ on toistaiseksi kesken. Lisätietoja kaavasta Lahden kaupungin nettisivuilta.

Lumiaura liikenteessä helmikuussa 2010

Varikolla ollut kalusto Risto-höyryveturia lukuunottamatta siirrettiin höyryjuna-Ukko-Pekan yleisöajon yhteydessä marraskuussa 2015 Vierumäen rautatieasemalle. Siellä yhdistyksen aktiivit pääsivät jatkamaan kunnostustoimenpiteitä. Keväällä 2017 moottorivaunu Ds2 eli motin kyljet saivat uuden maalipinnan. Näin vaunu saatiin esittelykuntoon Vierumäen rautatiepäivään saman vuoden kesäkuussa.

Vaunujen omistussuhteiden selvittely on edelleen kesken. Ristokin odottaa vielä varikolla.

Sauli Hirvonen
Kirjoittaja on Lahden rautatieharrastajat Topparoikka ry:n aktiivijäsen

Artikkeli on julkaistu alunperin lahtelaisten rautatieharrastajien
Topparoikka-lehdessä 1/2012