Lähiseutumatkailua (2-osainen)

Kesäretki 2019 – osa 1/2: Nastola 

Kevyehkö kesäretki suuntautui eräänä sunnuntaina (14.7.) Nastolaan. Tällä kertaa ei tosin Uuteenkylään, kuten monesti aikaisemmin. Olen asunut joskus aikoinaan siellä muutaman vuoden ja eräästä Uudenkylän vierailusta olen kirjoittanut vuonna 2017. Nyt matka suuntautui Nastolaan ja tarkemmin Nastolan kirkonkylään, joka on kunnan entinen hallinnollinen keskus.

Matka alkoi Lahden rautatieasemalta eli matkakeskuksesta, johon saavuin hyvissä ajoin ennen junan lähtöä. Pyöräni jätin asemalle, josta noukkisen sen matkan päätteeksi. Aikainen saapuminen oli harkittua, sillä saisin muutaman kuvan aseman ympäristöstä, joka on parhaillaan muutostöiden alla. Postin talo ja tullirakennukset ovat purettu ja alueelle – Mannerheimintien molemmin puolin – nousee lähivuosina uusia rakennuksia.

Aseman vieressä ollut postitalo on purettu.

VR:n lippuautomaatit olivat pimeänä, mutta vastaan kävelleet junankuljettaja ja konduktööri neuvoivat R-kioskille, josta sain ostettu 3 euron hintaisen lipun Nastolaan. Junana oli Sm2, joita on vielä jonkin aikaa käytössä, ennen niiden liikenteestä poistamista ja romuttamista. Jo nyt näillä junilla matkustettaessa on koettavissa jonkinasteista nostalgiaa.

Sm2 Lahden asemalla.

Kymmenen minuutin matkan jälkeen hyppäsin (astuin) junasta Nastolan aseman laiturille. Räpsin muutaman kuvan asemanseudusta. Eräs havaintoni oli mm. se, että pohjoispuolen paikoitusalue näyttää olevan paikallisen nuorison suosiossa, ainakin ”poltetun kumin” määrän perusteella.
Matka jatkui Pysäkkitietä pitkin matka jatkui Nastolan kirkon suuntaan. Matkan varrella oli teollisuutta ja olipa entinen kauppa näyteikkuinoineen. Sellaisia näkyi erityisesti Villähteellä.

Vanha kauppa Pysäkkitiellä.

Ennen kunnantalolle menoa, katselin kirkonkylässä ympärilleni. Eri-ikäisiä kerrostaloja, joiden katutasossa oli liiketiloja. Kirkon likellä oli (vielä) puutaloja. Hieman syrjemmässä on muutakin nähtävää kuten Taidekeskus Taarasti, Matinpalomuseo ja kotiseutumuseo. Näihin kohteisiin en tällä kertaa suunnannut.

Kun antoi katseensa viipyä alueella, huomasi sen olevan tavallaan oikein idyllinen, seesteinen ja kerroksellinen. Alueen rakennuskanta muodostunut ajansaatossa, jonka sydän on ollut tietenkin kirkko vuodesta 1804 lähtien.

Piipahdin paikallisessa ravintolassa nauttimassa kahvit, jonka jälkeen kävin Nastolan komeassa kirkossa. Se oli tosin huputettu; se saa uuden maalipinnan kesän aikana. Kävin sisälläkin. Ensimmäisen kerran Nastolan kirkossa tuli käytyä muutama vuosi sitten Lahden seudun oppaiden järjestämässä Nastola-kierroksella.

Nastolan kirkko.

Kirkon jälkeen olikin vuorossa varsinainen kohde eli Nastolan entinen kunnantalo, joka jäi tyhjilleen vuoden 2016 kuntaliitoksen vuoksi. Nastola-seuran toimesta rakennus on herännyt tänä kesänä uuteen eloon kulttuurille (ESS 17.1.2019). Kunnantalon kesän ohjelmisto on nähtävillä täällä.

Entinen kunnantalo.

Sunnuntai-iltapäivän ohjelmaan kuului musiikkiesitys ja Matti Oijalan esitelmä Nastolan paikannimistöstä, joka oli matkan varsinainen tarkoitus.
Ennen esitelmää tutustuin tiloissa olevaan taidenäyttelyyn. Moniin rakennuksen huoneisiin oli ripustettu erilaista ja eritasoista kuvataidetta, josta erityisesti jäi mieleen Sami Funken valokuvanäyttely. Näyttely sisälsi runsaasti tyylikkäitä kuvia autioista ja rapistuvista rakennuksista. Taiteilijaesittelyssä hänestä kerrotaan seuraavaa:
”Hevonen oli Beethovenin aikana merkki vauraudesta ja asemasta ja sellainen piti myös säveltäjän saada, vaikkei mikään hevosmies ollutkaan. Koska hevonen kaikessa komeudessaan jäi hoitamatta ja ruokkimatta, se ennen pitkää sairastui ja kuoli.
Sami Funken kuvasarja hoitamattomista, aikansa komeista ja merkittävistäkin rakennuksista kuvaa tämän päivän Beethoovenin hevosta. Upeat rakennukset tyhjenevät, ne hylätään ja jätetään hoitamatta. Sitten koittaa päivä, jolloin niille ei enää voi tehdä mitään, ne kuolevat ja katoavat vähitellen luonnon valtaamina tai nopeasti moukaroituna tiilikasoiksi. Viiltävän kauniit kuvat herättävät tunteita, välinpitämättömyys raivostuttaa, mutta pysähtyneisyys vanhojen rapistuneiden talojen pihoissa tyynnyttää.”

Arkkitehti Matti Oijalan esitelmä “Nastolan vanhat paikannimet kertovat” kiinnosti sen verran paljon, että entinen valtuustosali oli väkeä täynnä ja vähän enemmänkin.
Oijalahan on tutkinut vanhojen paikannimien alkuperiä, aihe on kiinnostava, mutta myös haastava. Nimistön selvittäminen vaatii historian ja etymologian tuntemusta sekä tietysti oman paikkakunnan ominaispiirteiden tunnistamista.

Matti Oijalan esitelmä.

Monesti sanojen alkuperä voidaan vain pitää oletuksina ja nimistön tutkimus on myös
todennäisyyksien arviointia, toisiaan spekulaatioita, jopa arvailua. Oijalan mielenkiintoista esitystä oli miellyttävä kuulla. Yhteenvetona, että Nastolan paikannimistössä on vaikutteita idästä ja lännestä.

Tulevia muita mielenkiintoisia tilaisuuksia ovat 28.7. “Rakennetun ympäristön historiasta Nastolan kirkonseudulla” -esitelmä (arkkitehti Erkki Aarti kertoo) sekä 8.8. “Tyhjenevät tilat ja niiden uusi elämä” -dialoginen paneeli. Keskustelemassa kaupunginjohtaja Pekka Timonen, hallituksen pj. Jorma Ollila, tj. ja rock-ikoni Sipe Santapukki, Arkkitehtiliitto SAFAn pj. Henna Helander ja nastolalaislähtöinen arkkitehti Erkko Aarti. Keskustelun vetää yrittäjä ja konsultti, nastolalaistaustainen Jarkko Lehtopelto.

Esitelmän jälkeen kävelin linja-autopysäkille, ja ajoitus oli hyvä, sillä jo bussi numero 4 otti meidät matkustajat kyytiin kirkon edestä. Hinta oli 4,70 euroa ja matkakin kesti kauemmin kuin junalla. Mutta mikäs siinä oli katsellessa nauhataajaman maisemia.

Kesäretki 2019 – osa 2/2: Järvelä

Lähtö Lahden aseman raiteelta 4. Junaa odotellassa oli hyvää aikaa ”räpsiä” kuvia.

Kesän retkeilyt jatkuivat seuraavana maanantaina (15.7.) sunnuntaisen Nastola-matkan jälkeen. Tällä kertaa suuntasin taajamajunalla toiseen suuntaan eli Järvelään. Matka sinne kestää 17 min ja hinta on vain 2,30 suuntaansa. Sopiva kohde ja erityisen siitä tekee aseman seutu. Asema kuuluu Järvelän taajamaan, joka siis sijaitsee Kärkölän kunnassa. (Tässä vaiheessa huomio, että olen Järvelästä kirjoittanut aiemminkin, mutta
en ehkä muista missä julkaisin sen. Linkitän sen toki kun löydän sen).

Järvelässä sijaitsee Koskisen Oy:n puutuoteteollisuuteen keskittyvä tehdas. Puuta sinne kuljetetaan mm. junalla Venäjältä. Palaan siihen tuonnempana. Mielenkiintoiseksi Järvelän ratapihan tekee ylipäänsä sen kokonaisuus ja niistä erityisesti teollisuuden vielä käytössä olevat sivuraiteet. Lahti-Riihimäki -radalla sivuraiteet ovat käyneet vähiin. Asemarakennus on ollut jo tovin yksityisessä omistuksessa. Talon tuiman oloinen vahtikoira otti nytkin matkustajat vastaan. Onneksi aidan toisen puolen. Tein yleissilmäyksen asemalla ja siitä astelin – en lähimpään – vaan toiseksi lähimpään ravintolaan. Nautiskelin täyteläisen oluen ja somettelin puhelimelle. Olut oli varsinainen matkan tarkoitus, mutta koska paluujunaan oli aikaan reilusti, käyskentelin takaisin asemalle.

Raakapuuvaunuja. Molemmat pistoraiteet ovat saaneet uusia pölkkyjä ja uutta sepeliä. Takana vasemmalla Järvelän rautatieasemarakennus.

Kuten jo aiemmin hehkutin, ratapiha on kiinnostava, onhan siinä vielä neljä läpiajattevaa raidetta, joista kolme on sähköistetty. Neljännellä raiteella ilmeisesti lastataan sepeliä. Koskisen Oy:n käytössä ovat kaksi sivuraidetta, joista toinen on aiemmin mennyt meijerille ja toinen kiersi aikoinaan Hähkäjärven toisen puolen. Nyt se päättyi muutaman sadan metrin päähän vaihteesta. Toisella raiteella oli toistakymmentä venäläistä raakapuuvaunua, joista suurin osa oli tyhjätty. Molempia raiteita on kunnostettu, ts. vaihdettu pölkkyjä ja lisätty tukevuutta sepelillä.

G-juna Riihimäelle.

Mukava piipahtaminen naapuriin, sääkin suosi. Retkeen kului noin kaksi tuntia.

Alunperin matkailusarja piti olla kolmiosainen, mutta kesäflunssan takia typistyi kahteen osaan.

LW-kanavalle lisää videoita

Lahtiwoodin YouTube-kanavalle lisätään kesän aikana Lahteen liittyviä videoita. Osa niistä on jo julkaistu muilla kanavilla, tarkoituksena on keskittää Lahti-aiheisia videoita samalle kanavalle.
Työn alla on myös uutta materiaalia LAPD-podcastien muodossa.

Kanavalle pääsee tästä.

Jos haluat oman Lahti-videosi kanavalle, tarjoa sitä osoitteeseen info[at]lahtiwood.com.

Iiliäinen – kadonnut lampi

Lahdessa on paljon pikku lampia ja suppia, osa jo kadonnut, joista mainittakoon mm. nykyisen jäähallin kohdin ollut lampi sekä Sopenkorvessa ollut Pörssinpassi. Alueen tunnetuimpia vesistöjä lienevät Mytäjäinen ja Häränsilmä.

Näin entisenä etelälahtelaisena yksi kiinnostava kohde on Länsiharjun koulun vieressä sijainnut, jo nyt kadonnut Iiliäislampi, josta on virallista tietoa niukalti. Lampi oli ilmeisesti syvä ja sen pinta-alaksi on mainittu 4000 neliömetriä. Lopulta suo ja lampi kuivatettiin ja täytettiin. Lahden Paikannimistö kertoo, että lampi olisi täytetty ennen koulun rakentamista: “ Illiäinen/Iiliäispassi, Kullankukkulanlampi. Entinen suurehko ja syvä lampi, jossa oli iiliäismatoja. Lampi täytettiin v. 1928 ja paikalle rakennettiin myöhemmin Länsiharjun koulu.” Ehkä vain osa lammesta täytettiin, sillä lähes umpeenkasvanut lampi oli vielä 1930-luvulla olemassa, sillloin kun koulu oli jo aloittanut toimintansa. Lampea muistelee kaksi koululaista Länsiharjun koulu 125 vuotta -kirjassa, joista alla poimintoja.
Jossain muistitiedoissa mainittiin, että lopullisesti lampi katosi 1950-luvun aikana.

Lampi näkyy kuvan keskellä. Osasuurennos kartasta 1898-1903. (Kartta Lahden kaupunki, kaupunkiympäristö)

Itselläni on lampeen liittyviä muistikuvia 1980-luvulta. Tuolloin lampea ei siis enää ollut, mutta rannan muodot olivat selvästi nähtävissä, osittain vielä tänäänkin. Lammen paikalla oli tuolloin ruohittunut hiekkakenttä, joka toimi meidän koululaisten pelikenttänä. Sittemmin kenttäkin on hävinnyt uudisrakennusten tieltä.

Aino Marola: Hytkyttelyä suopassissa

“Vanhan koulun lähellä oli suopassi. Siellä mulittiin. Siinä suonsilmäkkeessä oli mukava hytkytellä, kun se antoi perää. Siellä oli ihan avovettäkin. Meillä oli ihan sellainen tapa, että opettaja huusi meille monta kertaa: ’Tulkaa jo pois sieltä!’ Kun kastui, liitutaulun takana oli uuni, missä sai vaatteita kuivatella. Taulut oli silloin sellaisia liikuteltavia.

Pihalla oli opettajien kiusaksi toinenkin ongelma. Se viehätti kyllä meitä oppilaita, sillä suolla oli syksyisin karpaloita. Kun suo talvella jäätyi, sinne tehtiin luistinrata. Joskus hakattiin jäähän avanto ja laitettiin siihen lepän ranka. Sitä sitten pyöritettiin ja sieltä tuli ruohoja ja ruuttanoita.” (Länsiharjun koulu 125 vuotta, s. 31)

Pentti Heino: Iiliäispassi ja napakelkka

“Koulun piha rajoittui Iiliäislampeen ja sen ympärillä olevaan suohon, jonka jokainen tiesi sellaiseksi, että sinne uppoaa. Todennäköisesti suo oli ollut aiemmin lampea, joka oli hiljalleen maatunut umpeen reunoiltaan. Olihan se aikamoinen lätäkkö silloinkin. Talvellakin lammella oli touhua. Sinne oli rakennettu napakelkka. Siihen lammen jäähän pystytettiin tolppa, jossa oli 4-5 metriä pitkä aisa, jonka päähän pantiin mahakelkka. Sitten toiset työnsivät kelkkaa ympäri ja toiset olivat kyydissä. Se oli sellainen harrastus, mitä ei harrastettu paljonkaan välitunnilla. Kun koulu oli päättynyt, niin reput heitettiin hankeen ja sinne mentiin leikkimään.”
Pentti Heino kertoo myös, että Kullankukkula toimi hyppyrimäkiharrastuksissa: ”Ihan Kullankukkulan huipulta otettiin vauhtia ja Iiliäislammen jäälle se sitten pysähtyi.” (Länsiharjun koulu 125 vuotta, s. 45)

Sauli Hirvonen:

“Omana kouluaikana 1980-luvun puolivälin jälkeen lammen paikalla oli ruohottunut hiekkakenttä, jossa mm. pelasimme jalkapalloa välitunnilla. Sittemmin kentälle on rakennettu koulun lisärakennuksia, viimeimpänä liikuntahalli. Omana kouluaikani kentän nousevat reunat eli entiset rantatörmät olivat vielä selkeästi nähtävillä. Kullankukkulan puoleinen törmä on vielä tänäpäivänäkin selkeästi nähtävissä, muut ovat hävinneet rakentamiseen liittyvissä maansiirtotöissä.

Koulun ympärillä oli ränsistyneitä puutaloja, joissa asui paljon ns. laitapuolen porukkaa. Autiotaloissa me pojat kävimme tekemässä kepposiamme. Viimeiset talot on taidettu purkaa viimeistään 1980-90-lukujen taitteessa.

Muistan myös aikoinaan kuulleeni sellaisen tarinan, että suosta oli joskus aikoinaan nostettu naisen ruumis. En muista keneltä kuulin moisen huhun, ja ehkä se oli kerrottu vain pelottelumielessä. Se toi kuitenkin oman jännityksensä, olihan ympäristössä vielä tuolloin purkua odottavia vanhoja autiorakennuksia.”  

Artikkeli on julkaistu alunperin Hollolan Lahti -lehdessä 2/2018.

Lähteet:
Länsiharjun koulu 125 vuotta (1996)
Lahden Paikannimistö (1994)

Kevätpäivän sahaus

Pääsin pitkästä aikaa osallistumaan Pro Puun perinteikkääseen Kevätpäivän sahaus -tapahtumaan. Muutama vuosi tässä pääsi jo vierähtämään ettei tuollaisen tuoreen vasta sahatun puun tuoksua ollutkaan päässyt haistelemaan. Tänä vuonna vannesahan oli paikalle kiskonut Helsingistä AAA-sahakone. Aamusta jo oli aistittavissa hyvät sahauskelit, pikku pakkasta, mutta aurinkoista. Päivän mittaan lämpötilakin nousi plussan puolelle selkeästi ja aurinkoa riitti, mitä parhain ilma viettää aikaa ulkosalla. Näytösluonteinen tapahtuma keräsi paikalle satunnaisten ohikulkijoiden lisäksi Salpauksen opiskelijaryhmän.

Sahattavana oli mäntyä, vaahteraa sekä visakoivua. Visaa ei sahaushommiin ole juuri päätynyt, mutta nyt kun on käynnissä Visa-hanke, niin Luke järjesti meille muutamia runkoja sahattavaksi. Osa visatukeista lähtee viilutettavaksi. Visa-hankkeessa päämääränä olisi visan brändäyksen lisäksi löytää sille enemmän käyttöä, eritoten visakkojen harventamisesta saatavalle ns. vähempiarvoiselle visalle pitäisi löytää sijoituskohteita. Visan kasvattajien metsistä alkaa lähivuosien kuluessa tulla korjuukokoista runkoa ja tuolle arvopuullemme kaipailtaisiin kovasti tuoreita käyttökohteita. Visakoivu ulkonäkönsä lisäksi eroaa tavallisesta koivusta puuaineksensa ominaisuuksien puolesta oleellisesti. Visa kasvaa hitaammin ja syheröisesti, puuaines onkin tavallaan sitkeämpää ja tiviimpää, mutta taas huomattavasti ikävämpää esimerkiksi höylätä kuin suorasyiset puuainekset. Visasta voisi todeta, että kauneudella on hintansa.

Ei pidä väheksyä muitakaan puistojemme ja pihojemme puita, niistä löytyy vallan kauniita syykuvioita ja värejä. Kuvan vaahterassa sydänpuuhun on tullut jonkin asteista kovalahoa, tumman ruskean ja harmaan kautta erilaisiin vihreän sävyihin ja läskissä paikoin jopa lähes lumenvalkeaa puuainesta. Vaahtera mielletään puuaineena yleensä todella vaaleaksi, mutta jos omia tekemisiäni vilkuilee taaksepäin, niin kun on saanut näiden piha- ja puistopuiden kanssa touhuta, on värimaailma ollut erittäin rikas ja kylläinen.

LW-kanava avattu

Lahtiwoodin oma YouTube-kanava on avattu.

Kanavalla jatkaa syksyllä 2018 aloittanut LAPD-ohjelma. Viiden aiemmin julkaistun jakson lisäksi tekeillä on kaksi uutta jaksoa, jotka ovat kuunneltavissa kuluvana keväänä.

Lisäksi Lahden paikat -nimellä julkaistaan aiemmin julkaistuja lyhytdokumentteja.

Muuta sisältöä lisätään kanavalle kevään ja kesän aikana. Lisätietoja linkistä.

Dioraaman päivitystä 

Olen elämäni aikana saanut valmiiksi kaksi pienoisrautatiedioraamaa. Ennen niitä oli tosin kaikenlaisia kokeiluja, ja kolmannen aloitin viime vuonna. Lisäksi olen suunnitellut suurempaa ratasoikiomaisemaa, mutta se on jäänyt pääosin vain suunnittelun asteelle. Tilanpuutteen vuoksi projekti ei ole edennyt.

Tämän ensimmäisen pienoisrautatien aloitin joskus 17-18-vuotiaana, ja tein sen aikoinaanvanhaan kaiutin tasoon. Tasolle ei tuolloin ollut käyttöä, joten otin sen omiin tarkoituksiin. Dioraamalla on ikää jo yli 20 vuotta, joten ei ihme, että sitä joutuu tai saa välillä hieman päivitellä parempaan kuosiin. No, jätin siis uudemmat mallit hetkeksi rauhaan, sillä päätin korjata nuo kaksi vanhempaa.

Saksalaistyyppinen maisema syntyi lähinnä käytännön syistä. Suurin osa pienoisrautatietarvikkeista on saksalaisvalmisteisia, joten luonollisesti maisemakin sijoittuneen jonnekin itäiseen Saksaan päin. Sillä ei ole varsinaisesti mitään oikeaa esikuvaa, vaan se syntyi aikoinaan lähinnä ”fiilispohjalta.

Reilussa 20 vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon ja välillä oli aikoja, jolloin en ollut missään tekemisessä pienoisrautateiden kanssa. Hyvin dioraamani ovat silti kestäneet aikaa, ainakin omasta mielestäni. Taidotkin ovat hieman ajan kuluessa karttuneet, onhan tarjolla paljon ohjeistusta ja neuvoja, erityisesti YouTubessa. Instagammistakin saa paljon hyviä vinkkejä.

Rakentamaan oppii tietenkin itse kokeilemalla. Olen tyytyväinen omaan kädenjälkeeni, mutta pyrin siihen että seuraava on sitten parempi. Muuten menee (taas) pensselit santaan.

Alla muutamia kuvia.


Seuraavaksi otan työn alle toisen dioraamani, joka sijoittunee jonnekin päin Yhdysvaltoja. Raportoin sen restauroimisesta sitten myöhemmin.

Ylinen Viipurintie – Linjaus ja muistomerkki

Lahden kylä muodostui Hämeenlinnasta Viipuriin johtavan maantien varrelle. Tien olemassaolosta on viitteitä 1400-luvun alkupuolelta alkaen. Linjaus ei kaikilta osin ole tarkkaan selvinnut, ja Lahden kaupungin alueeltakin tie on hävinnyt kokonaan, vaikka se on nähtävillä mm. Karjanlankadun, Möysänkadun ja Viipurintien linjauksissa. Tie kulki ennen Lahden kylän paloa asutustaajaman läpi, josta muodostui nykyinen Aleksanterinkatu. Tuolloin aikoinaan kylän läpi kulkeneestä tiestä oli niin hyötyä kuin haittaakiin: ihmisiä ja tavaraa kulki kylän läpi, ja aloilleen jäi varmasti muutama yritteliäs kauppias tai kädentaitaja, mutta myös vähemmän yrittelijäitä joutilaita aiheuttamaan häiriötä.

Torin kaakkoiskulma kesällä 2013. Kiveyksellä voitaisiin luoda ikiaikaiselle tien muistomerkki Lahden kaupungin sydämeen. (Kuva Sauli Hirvonen)

Kesän 2013 torikaivauksissa löydettiin vanhaa tien pintaa torin kaakkoiskulmasta (kuvassa jotakuinkin oikeassa kulmassa), kuten ennakkoon oli tiedossa. Miten me lahtelaiset voisimme tuoda tämän vanhan maantien jälleen esille, muistuttamaan vuosisataisista yhteyksistä muualle maahan?

Muistomerkit torille ja Möysään

Kirjoitinhan muistomerkkiehdotuksesta jo ensimmäisen kerran vuonna 2013. Ehdotin tuolloin Hollolan Lahti -lehdessä 4/2013 tielle omaa muistomerkkiä ja lähetin tekstin nettisivujen kautta myös kaupungin edustajalle. Ehdotuksessani kirjoitin: “Tie voitaisiin rakentaa ‘uudelleen’ torille sille kohdin, jossa se oli sijainnut satoja vuosia. Tähän antaa mahdollisuuden torin tuleva uusi kiveys. Kun tie kivettäisiin erilaatuisella ja/tai -lajisella katukivellä, noudattaen kuitenkin torikiveyksen yhdenmukaisuutta, saataisin torin pintaan historiallisesti maantietä esittävä muistomerkkiväylä, joka tulisi konkreettisesti lahtelaisten nähtäville ja ehkä herättäisi kiinnostusta vanhaa tietä ja sen varrella sijainnutta palanutta kylää kohtaan.”

Tällä hetkellä uuden kiveyksen tekeminen ei ole tietenkään ajankohtaista.

Lähestyin keväällä useita tahoja sähköpostitse ehdottaen palaveria muistomerkkiaiheesta. Ehdotus otettiin hyvin vastaan ja pidimme aiheesta palaverin Lahden kaupunginmuseon Hannu Takalan ja Nastola-seuran Matti Oijalan kanssa. Tämän keskustelun pohjalta Ylinen Viipurintie on osana Lahden kaupunginmuseon tekemää historiapolkukarttaa. Tästä enemmän kunhan kartta valmistuu.

Lisäksi muutaman vuoden työn alla ollut Juuso Lehtisen ja Lahti-Seuran yhteisprojekti lahtikartalla.fi-sivu on vihdoin aukeamassa alkuvuodesta. Sivustolle on tulossa tietoa tien historiasta ja sen linjauksesta.

Edellä mainitut asiat ovat erinomainen alku. Tielle tarvitaan näkyvä merkki niillä paikoin missä se aikoinaan kulki, jotta sen historiallinen merkittävyys tulee esille. Tällainen voisi vaikkapa olla torille sijoitettu kilometritolppa-tyylinen muistomerkki, joka olisi pikemminkin taideteos.

Toinen huomion arvoinen paikka on entisten Ylisen Viipurintien ja Suuren Savontien risteys, joka on vielä nähtävillä Möysänkadulla. Risteys on ollut samalla paikalla vuosisatoja ja sen pitkän historian voisi tuoda esille vaikkapa tienviitoilla osoittamaan Viipuriin ja Savonlinnaan. Viitan ansiosta unohdettu vanha tienristeys tuotaisiin tuotaisiin nykyaikaan. Suuri Savontie tunnettiin jo 1550-luvulla yleisenä tienä. Se on syntynyt todennäköisesti Olavinlinnan perustamisen aikoihin 1470-luvulla.

Lahden kehittyminen maakunnan keskukseksi oli monen asian summa. Rautatien valmistuminen yhdessä Vesijärven rannoille nousseen teollisuuden ja sataman kanssa olivat oleellisia asioita Lahden kehitykselle, vaikkeivat kylän alueella sijainneetkaan.

Jo kauan ennen rautatien saapumista, eteläisen Salpausselän pohjoispuolelle oli muodostunut tiivis kylä, jonka läpi kulki Ylinen Viipurintie. Tässä kohtaa Salpausselkää vanha maantie ikäänkuin ”poikkeaa” Salpausselän pohjoispuolelle, johon Lahden kylän on rakentunut. Lahden kylän ja maantien historiat ovat sidoksissa toisiinsa. Se on mielestäni tärkeää tiedostaa, sillä tie ja sen perintö ovat vanhinta rakennettua Lahtea.

Ehdotukseni johti siihen, että Lahden kaupunginmuseo laati selvityksen Ylisen Viipurintien linjauksista Lahden seudulla. Se on luettavissa mm. Lahti-Seuran nettisivuilla.

Olen koonnut Ylisen Viipurintiestä kaksiosaisen yhteenvedon. Ensimmäinen osa on luettavissa täällä (v. 2015) ja toinen täällä (v. 2018).

Ylistä Viipurintietä olen käsitelllyt Lahti-Seuran jäsenlehdessä Hollolan Lahti numeroissa 4/2013, 2/2015 ja 3/2017

Tuliaisia Bratislavasta

Vierailin joulun jälkeen vuodenvaihteen yli Bratislavassa. Kaupungissa tai edes Slovakiassa en ollut aiemmin käynytkään. Saavuin aamukoneella Wienin lentokentälle, josta oli suora bussiyhteys läheiseen Bratislavaan. Otettuani nokoset linja-autossa, huomasin unen läpi tien vaihtuneen huonokulkuiseksi, joten ilmeisesti olimme saapuneet Slovakian puolella.

Ennen kuin seuralaiseni saapuivat iltakoneella, kävin hakemassa airbnb-asuntomme avaimen ja siinä samalla keskustelin mukavanoloisen asunnon omistajan. Talo oli juuri valmistunut ja sen oli rakentanut YIT. Naureskelinkin omistajalle että mukava päästä ulkomailla suomalaiseen asuntoon. Toki kehaisin, että olin itsekin tehnyt töitä ko. firmalle.

Neljänteen kerrokseen pääsimme Koneen valmistamalla hissillä. Asunto oli oikein mukava, josta tietysti puuttuivat astioiden kuivauskaappi sekä pidee. Kauko-ohjaimella toimivat sälekaihtimet olivat hämmentävä tuttavuus.
Rakennus sijaitsi lähes keskustassa, ja vanhaan kaupunkiin oli n. 20 min kävelymatka. Kaupungilla tuli pääasiassa liikuttua kävellen, muutamia matkoja tuli tehtyä taksilla ja raitiovaunulla. Kävellen liikkuminen päiväsaikaan oli paras vaihtoehtoa. Jos ei ollut mihinkään kiire, kävellessä pystyi kiinnittämään huomioita erilaisiin kaupunkikuvallisiin yksityiskohtiin.

Tonavan rannallakin tuli nopeasti käytyä. Erään joen ylittävän sillan pylonin päällä oli näköalaravintola, lentävä lautanen. Asunnon omistaja oli kertonut että se oli aikoinaan pyörinyt, mutta säästösyistä se oli lopetettu.

Vanha kaupunki huokui vuosisataista historiaa. Silmiin pistävää oli myös kaupungin viime vuosikymmenten aikana tapahtunut taloudellinen kasvu. Erityisesti pankki- ja liikerakennukset ja niiden muotokieli kertoivat halusta tehdä eroa sotien jälkeiselle suorakaiteiselle laatikkoarkkitehtuurille. Kokonaisuutena Bratislavan arkkitehtuuri onkin hyvin kerroksellista ja kiinnostavaa. Vanhaa mielenkiintoista on jäljellä, mutta myös uuden aallon arkkitehtuuri tarjoaa paljon mielenkiintoista nähtävää.

Lahti heräsi kiskoliikenteelle (päivitetty 13.8.2019)

10.8.2019 DUORAITIOTIESELVITYS JULKAISTU

Selvitys Lahden seudun duoraitioliikenteesta valmistunut, jonka käynnistämisestä uutisoitiin viime vuoden marraskuussa.

Selvityksen duoraitiotiejärjestelmän mahdollisuuksista Päijät-Hämeessä tilasivat Heinolan, Lahden ja Orimattilan kaupungit sekä Uudenmaan ELY-keskus tilasivat syksyllä 2018 Proxion Oy:ltä. Päijät-Hämeen liitto osallistui työn ohjausryhmään.

Selvitys on ansiokas ja kiinnostava. Julkaistu yleissuunnitelma noudattelee pääpiirteissään tekemääni pikaraitio-suunnitelmaa vuodelta 2007. Raportti sisältää paljon yhtäläisyyksiä ja samoja painotuksia mitä omassa visiossani esitin. Toki ammattilaisten tekemänä, raportti kertoo oleellisen tiivistetysti, selvittäen karkeasti duoraitiotieverkoston infrastruktuuriin, liikennemääriin, lupakysymykset, hallinnon sekä liikennöintiin liittyvät kustannukset.

Suurin ero on tietenkin nimessä, kun selvityksessä mainitaan duoraitio, itse kirjoitin pikaraitiotiestä. Niissä lienee pieni ero, joka selviää lukemalla alta molemmat selvitykset.

Tärkeää on, että nyt seudun kaupunkien virallisetkin tahot saaneet mustaa valkoiselle ja
kiskoliikenteestä keskusteleminen voi jatkua. Julkaistu raportti on tärkeä ylipäänsä seudullisen joukkoliikenteen kehittämisen kannalta, mihin tahansa suuntaa sitä halutaan viedä.

Lue:
Duoraitioliikenteen mahdollisuudet – Heinolan, Lahden ja Orimattilan duoraitioselvitys 2019 > PDF (Proxion Oy, 2019)
Pikaraitiotie Lahteen (Sauli Hirvonen, 2007/2018)

8.11.2018 DUORAITIOSELVITYS TULOSSA

Lahden kaupunki on vihdoin herännyt seudun vähäliikenteisten ratojen tarjoamiin kehittämismahdollisuuksiin. Kaupunki tulee teettämään Duoraitio-nimisen selvityksen, selviää 5.11. julkaistussa viranhaltijapäätöksessä. Siinä todetaan mm. seuraavaa:

”Heinola-Lahti-Loviisa –rataosuus on vähällä käytöllä ja radan kapasiteetti mahdollistaisi henkilöliikenteen liikennöinnin Heinolan ja Orimattilan suuntiin. Raideliikenteen tehostamisella voisi olla positiivinen vaikutus Lahden kaupunkiseudun ja koko Päijät-Hämeen maakunnan kehittämisen kannalta.

Duoraitioliikenteen perusselvityksessä selvitetään seudullisen duoraitioliikenteen mahdollisuudet Heinola-Lahti-Orimattila –välillä olemassa olevaan rataverkkoon tukeutuen. Lisäksi selvitetään alustavasti mahdollisuuksia laajentaa raitiotietä Lahden kaupunkialueelle.

Selvityksen kokonaishinta on 36 000 euroa (alv 0%), Lahden kaupungin osuus on 10 000€ (alv 0%).”

Viranhaltijapäätös on ladattavissa pdf-muodossa nimellä Duoraitiotie.

Olen kirjoittanut pikaraitiotiestä yli toistakymmentä vuotta sitten lähes edellämainituin perusteluin, jossa esittelin mm. duoraitiovaunumallin hyödyntämisestä Heinolan ja Orimattilan radoilla sekä Lahden sisäisessä liikenteessä.

Julkaisin vision ensimmäisen kerran vuonna 2007 silloisilla verkkosivuillani. Sittemmin olen päivittänyt ja laajentanut artikkelisarjaa. Sarjan viimeisen osan julkaisin tämän kirjoituksen yhteydessä. Sarjan osat ovat luettavissa yhteenvetoa lukuunottamatta Johdanto-sivulta alkaen.

Asia on siis huomioitu, ja hyvä että seudun rautatiekaupungit (miksei muutkin) haluavat selvittää tarkemmin kiskoliikenteen kehittämismahdollisuudet seudulla.

Tässä yhteydessä haluan mainita, että näin 30-vuotiaan Lahden rautatieharrastajat Topparoikka ry:n juhlavuoden innoittamana, olen parhaillaan kirjoittamassa Hollolan Lahti 3/2018 -lehteen rautatieharrastajan näkökulmasta, siitä millä tavoin kaupunki voisi huomioida rautateiden merkityksen Lahden kehitykselle. Esittelen täällä jutussa (ainakin) kolme toimenpide-ehdotusta, ja toivotaan että joku niistä kantaisi hedelmää.

Artikkeli julkaistu alun perin 8.11.2018, päivitetty 13.8.2019

Niemen kampus – takaisin rikospaikalle

– Mitä tapahtui kun virolainen, eteläafrikkalainen ja suomalainen menivät Iskun kotikalustetehtaalle?
– Se purettiin.

Iskun kotikalustehtaan muutostyöt LAMK:n tiloiksi alkoi useampi vuosi sitten. Tehdastilat muuntuivat perusteellisessa saaneerauksessa opiskelijoiden käyttöön, kun Isku Oy:n kaikki tuotantoon liittyvät toiminnot siirtyivät levykalustetehtaaseen. Pääsin itsekin osallistumaan näihin muutostöihin purkutöiden muodossa.

Alussa kerrottu jonkinasteinen ”vitsi” pitää osittain paikkansa. Purkutyömäällä oli toki muitakin suomalaisia, mutta vuokrafirman kautta sisäpurkuun keskittynyt ydintiimimme koostui em. kansallisuuksista. Aloitimme purkutyöt helmikuussa 2016 levytehtaan katolta, jonka jälkeen siirryimme kotikalustetehtaalle sisäpurkuun. Heitimme ns. keikkoja levytehtaallakin, mutta pääasiallinen työmaamme oli kotikalustetehdas.

Meidän osuutemme työmaalla kesti ehkä puoli vuotta, jonka aikana pääsimme tekemään monenlaista purkutyötä. Raskasta ja likaistahan se oli, mutta toisaalta ihan mukavaa. Varsinkin, jos pääsi ajamaan erilaisia koneita entisen tehtaan laajoja tiloja pitkin. Ja heittämään tavaraa alas koneella suoritettavaa lajittelua varten.  

Ruokalan vieressä olevassa näyttelytilassa esiteltiin muuttumisprosessi tehtaasta kampukseksi. Kuvat purkuvaiheessa olevasta rakennuksesta, ja ilokseni huomasin, että keskimmäisessä kuvassa on purkamamme ja keräämämme metalliroju talon pohjoispuolen toisessa kerroksessa.

Sittemmin lähdettyäni Iskun tehtaalta muihin hommiin, olen sivusilmällä seurannut töiden edistymistä. Aika ajoin kysellyt työmaalla olevilta tutuilta rakennusmiehiltä kuulumisia. No talohan valmistui. Lähes ajallaan. Niemi Campuksen avajaiset pidettiin perjantaina 9.11. iltaohjelmana. Päivällä oli järjestetty avoimet ovet, joten käytin tilaisuuden hyväkseni. Astelin sisälle rakennuksen pohjoispuolen ”akvaarion” sisäänkäynnistä.
Muutos olikin totaalinen. Ainoastaan tehtaan betonirakenteet muistuttivat, että nyt olen samassa paikassa, missä purkutyöt aikoinaan tapahtuivat. Sisäpihakin oli tyystin muuttunut, vaikkakin savupiippu ja ulkoseinät antoivat osviittaa aiemmasta.

Törmäsin heti opinahjon ensimmäisessä kerroksessa sattumalta tuttuun opettajaan, joka kehuikin uusia tiloja. Kaikkea tosin ei oltu vielä saatu valmiiksi ja se oli aiheuttanut monenlaisia haasteita.

Vaikutelmat tiloista olivat posiitiiviset satunnaiselle vierailijalle. Pitkiä suoria käytäviä oli vältetty ja omanlaisensa sokkeluus ja tilojen kaareva muoto toivat miljööseen kivaa vaihtelua.

Pitkä käytävä, muttei suinkaan tylsä tai painostava.

Lähes joka luokassa oli ikkunat. Taustalla on tietysti avoimuuden periaate ja ikkunat tuovat luokkaan ja käytävään avaruutta. Käytävällä kulkiessa tai luokassa istuessa, ikkunat eivät (perussuomalaista) introverttia ehkä ilahduta? Jäädään odottamaan moneenko luokkaan tulee lopulta verhot.

Luokka rakennuksen itäpuolella. Luokan ikkunan läpi kuvattu.

Varsinaisten opetustilojen käytettävyyttä en toki osaa arvioida. Tiiltä ja puuta on käytetty lämpimästi ja viihtyisästi. Toivotaankin hyvää ja tuloksellista opiskelua uusissa tiloissa.